Parenteeseja

Varjo- eli siluettiteatterin historia ulottuu parintuhannen vuoden taakse, mutta aika ajoin siihen saattaa törmätä vielä tänäänkin. Kuten Elviira Davidowin ja työryhmän toteutukseen Oscar Wilden satuklassikosta Onnellinen prinssi . Aikuisille suunnattua näytelmää esitettiin lyhyen aikaa Turun kaupunginteatterin pienimmästä pienimmällä näyttämöllä, Sopukassa 15.-22.5.2024. Wilden (1854-1900) suhteellisen suppeassa tuotannossa kestävimpiä ovat olleet 1890-luvulla kirjoitetut satiiriset näytelmät, joissa Wilden persoonaankin kytketty verbaalinen taituruus (anekdootit ja sutkaukset) pääsee parhaiten oikeuksiin. Nämä ranskalaisesta farssista mallia ottaneet seurapiirikomediat (joista tunnetuimmat ja edelleen esitetyimmät ovat Ihanneaviomies sekä Sulhaseni Ernest ) olivat sangen suosittuja ja nostivat Wilden kuuluisuuteen. Näytelmien ohella Wilde julkaisi yhden romaanin ( Dorian Grayn muotokuva , 1891), runoelmia sekä lukuisia lehti- ja proosakirjoituksia. Wildelle ominainen pisteliäs ir...

Helsingin Sanomien kehittämä tapahtumakonsepti Musta laatikko on täyttänyt jo vuosia teattereiden katsomoita pääkaupungin ohella myös muualla, viimeksi muun muassa Turussa. Päänäyttämön loppuunmyyty katsomo seurasi hiljattain suorastaan henkeään pidätellen, kun toimittajat kertoivat työnsä taustoista ja yksittäisten juttujen synnystä. Lavalta kuultiin ja nähtiin tarinoita niin Yhdysvaltoja repivästä presidentinvaalista ( Anna-Sofia Berner ), ihmisen äänen omaleimaisuudesta tai -laatuisuudesta ( Kaisa Hahto ), Rovaniemen ruokakulttuurin kansainvälistymisestä ( Katja Nordlund ) kuin Suomessa asuvista kasakoista ( Outi Salovaara ). Valokuvaaja Saara Mansikkamäki piti runollisen puheenvuoron valokuvien voimasta todellisuuden rakentajana sellotaiteilija Sergio Castrillón säestämänä, kirjallisuustoimittaja Antti Majander tunnusti rakkautensa kolmeen lehden esikoiskirjapalkinnon saavuttaneeseen romaaniin (joista kaksi oli Turusta!) ja Milla Palkoaho vei kuulijat Helsingin kaupunginvaltu...

Hiljaisuus on lumoavaa. Se parituntiseksi vierähtävä hetki, kun päänäyttämön kuusisataapäinen yleisö on vaiti ja yksittäinen yskähdyskin on kuin karjaisu. Iso lava, kaksi näyttelijää ja dialogi. Thalian henki liikkuu katsomon yllä. Kokemus on ravitseva ja osa nyt Turussa esitettyä israelilaisen Anat Govin (1953-2012) menestysnäytelmää Voi Luoja! Suomenkielinen kantaesitys nähtiin jo nelisen vuotta sitten Espoossa, ja sittemmin näytelmä on kiertänyt maita ja mantuja. Alunperin 2008 esitetty näytelmä oli jo ennen Suomen kosketusta hitti niin Amerikoissa kuin Euroopassa. Näytelmä juoni on yksinkertainen ja lähtöasetelmaltaan ei ehkä suurta mielenkiintoa herättävä. Jumala saapuu hakemaan ahdistukseensa apua psykiatrilta. Sitten keskustellaan, lähinnä Raamatusta , sen kirjoituksista ja siitä, miten ihminen ja Jumala itse niitä tulkitsevat. Lavalla on kaksi tuolia ja pöytä, pöydän päällä kehystetty valokuva Marlon Brandosta Kummisetä -asussaan, rekvisiittana pieni puu, tai pensas. Kolmant...

Kaupunginteatterin pienen näyttämön kevät on avattu komeasti. Liisa Mustosen ohjaus Aina Bergrothin näytelmästä Lou Salomé on vauhdikas, energinen ja kuin malliesimerkki yhteen hiileen puhaltavan ensemblen voimasta. Näyttämötodellisuus ja roolihenkilöt sulautuvat toisiinsa ja eteen piirtyy terävästi hahmoteltu kuvitelma tai leikki palasesta elävää elämää. Linda Hämäläinen venäläissyntyisen psykoanalyytikon ja kirjailijan ja kosmopoliitin, Lou Andreas-Salomén (1861-1937) roolissa hallitsee näytelmän kaksijapuolituntista. Hämäläisen tulkinnasta löytyvät omehtoista polkuaan raivaavan poikkeusyksilön tahto ja tunne sekä hieman vinoon suuntautuva katse, joka kommentoi niin häneen asetettujen toiveiden kuin normien mahdottomuutta. Näytelmä ei jätä epäselväksi aikakauteensa sidottujen naisten alisteista asemaa, mutta ei myöskään jää märehtimään asiaa. Kuten ei jäänyt myöskään historiallinen Lou. Koulutusta ja tietoa janoavasta naisesta tuli sukupuolensa tienraivaaja, jonka miessuhteista ...

Jean-Paul Sartren paljon siteerattu lause, "helvetti on toiset ihmiset", istuu enemmän kuin hyvin Florian Zellerin farssiin Täydellinen lauantai . Sartren näytelmästä ( Suljetut ovet , 1941) löytyvän repliikin ajatus on se, että yksilön ikuinen kärsimys syntyy hänen yhteydestään toisiin ihmisiin. Kun ihminen on lopultakin vain sitä, mitä hän itsestään tekee, liian lähelle hakeutuvat lähimmäiset ovat alati murtamassa tätä yhtä eksistentialismin peruskiveä. Ihmisen elämä on kamppailua pään sisälle tunkeutuvia toisia ihmisiä vastaan. Zellerin näytelmä ei ole kuitenkaan ryppyotsaista filosofointia vaan konkretian ja arjen tasolla pyörivää ihmissuhdekarusellia. Markus ( Jaakko Saariluoma ) on tehnyt elämänsä löydön, harvinaisen vinyylilevyn, jonka kanssa hän tulee kotiin aikomuksenaan kuunnella sitä hetken rauhassa, ihan yksin. Toisin kuitenkin käy. Privaattihetki rikkoontuu milloin omantunnontuskiin vaipuneiden vaimon ja rakastajattaren, ahdistustaan purkavan teinin, kömpelön r...

Cabaret 'n edellinen Turun valloitus tapahtui syksyllä 2020. Koronan aiheuttamien rajoitustoimenpiteiden takia se joutui kohta vetäytymään, ennen kuin oli päässyt edes kunnolla alkuun. Kun musikaali syksyllä 2023 otettiin uudestaan teatterin ohjelmistoon, vastaanotto oli yhtä riemullinen ja riehakas. Jos Jakob Höglundin ohjaama esitys vei kolme vuotta sitten kriitikoilta ja katsojilta pikkusormen, nyt se vei koko käden, eikä vain sitä vaan koko kropan. Uusintakierroksella, ja osin uusintaroolituksella oleva Cabaret on, jos mahdollista, vieläkin intensiivisempi, hävyttömämpi, rohkeampi ja itsevarmempi. Amerikkalaisen kirjailijanalun kokemukset 1930-luvun paheellisessa ja natsismin aamunkoittoon heräävässä Berliinissä on edelleen se tarinallinen pohja, jolle musikaali on rakennettu. Mutta tuntuu siltä kuin Kit Kat Club, tuo kuvitteellinen ja kaikkia moraalisia sovinnaisuuksia uhmaava yökerho, olisi puristanut itsestään loputkin sisutipat. Eikä vähiten keskeisenä hahmona häärivän se...

Yksityisetsivävetoista rikosdraamaa on Turussa totuttu näkemään lähinnä Naantalin Emma-teatterissa, jonne kaupunginteatteri on tuottanut harva se kesä jonkin Vares-dekkarin. Tänä syksynä kuitenkin turkulaisen Jussi Marttilan esikoisromaani Veden varaan (2020) on viety peräti isolle näyttämölle. Tuloksena on visuaalisesti näyttävä kuka-sen-teki -mysteeri, jossa moni asia peittyy sumuun. Marttilan romaani julkaistiin aikoinaan osana True Crime -sarjaa, mikä antaa viittauksen teoksessa käsiteltyjen tapahtumien todenperäisyyteen. Aurajokeen ihmisiä kohtalokkain seurauksin tuuppaava murhaaja lienee kuitenkin enemmän kuvitelmaa kuin totta. Mutta vuosikymmenten aikana useampi ihminen on Turussa päätynyt kadonneiden mappiin, mikä toimii lähtölaukauksena Marttilan tapausten ympärille rakennetulle rikostarinalle. Tarua ja totta -yhdistelmästä muotoutuu Marttilan näppäimistöltä hieman kaavamainen dekkari, jossa yksityisetsivä jahtaa murhaajaa yhteistyössä viinaan menevän konstaapelin kanssa. Ede...