20-luku on ollut suuren mielenkiinnon kohteena viime aikoina - ainakin populaariviihteessä. Saksalainen televisiosarja Babylon Berlin kerää kehuja ja monilla muillakin alustoilla poliittisten äärilikkeiden, laman ja kukkivan luovuuden aika on herättänyt vastakaikua. Vaikka sotien välinen aika oli pituudeltaan vain muutaman vuosikymmenen mittainen, sen poliittiseen ja kulttuuriseen historiaan tuntuu tiivistyneen jotakin oleellista modernin ajan sykkeestä. Uhkakuvat vinoon menevästä tulevaisuudesta tuntuvat olevan taas täällä.
Juha Siltasen Ihana neito N. eli Vartiovuoren arvoitus kumpuaa näistä maisemista. Tarina sijoittuu 20-luvun Turkuun ja taustalla on aikansa lehdistöä ja yleisön mielenkiintoa ruokkinut tositarina pikaistuksissa tehdystä tai huolellisesti suunnitellusta rikoksesta. Turkulaisen kauppiaan ruumis löydetään tammikuussa 1927 Vartiovuoren kävelypolulta. Pääepäillyksi nousee nuori nainen, joka työskenteli aiemmin murhatun kauppiaan konttorissa.
Draaman lopputulos on tuttu suomalaisen rikoshistorian tunteville, ja Siltasen näytelmä keskittyykin enemmän tapauksen taustalla toimivien seksuaalisten motiivien ja henkilösuhteiden valottamiseen.
Näytelmän balettiin viittaavan alaotsikon ("pas de deux 8 näyttelijälle") mukaisesti draama rytmittyy henkilöiden keskinäistä suhdetta kantaviin ja sitä ilmentäviin kohtauksiin.
20-luvun Turku herää henkiin yksinkertaisen mutta toimivan lavastuksen (Jani Uljas) sekä visuaalisen näyttämökuvan ansiosta. Näytelmä etenee lyhyinä kohtauksina, joihin on saatu ilmaistua aikakauden ilmapiiriä. Niin kieltolakia, rikollisuutta, kabareeta, uusia taiteellisia ilmaisumuotoja (elokuva, radio, äänilevy) kuin nousevia poliittisia ja filosofisia aatteita läpivalaistaan näyttämöllä käytyjen keskustelujen lomassa ja toiminnassa.
Siltasen käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän tarina on pieni mutta toteutus tuhti. Kahdeksan näyttelijää hoitaa toistakymmentä roolia. Asiaa ja puhetta on paljon, jopa siinä määrin, että kohtauksen vaihduttua toiseen, katsojan mieli vielä askartelee edellisen sisällöissä. Draaman tyylillinen ote vaihtuu sekin äkisti filosofisesta puhedraamasta farssiin, romanttisesta melodraamasta tragediaan.
Tietynlaista levottomuuttahan kokonaisuuteen näin syntyy, mikä on toisaalta osa näytelmän miljöötä ja kehystä. Mutta tiukempi tiivistäminen ja keskittäminen olisi saattanut tehdä Siltasen draamalle hyvää ja antanut enemmän ajatuksellista apetta aivoille.
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Draaman lopputulos on tuttu suomalaisen rikoshistorian tunteville, ja Siltasen näytelmä keskittyykin enemmän tapauksen taustalla toimivien seksuaalisten motiivien ja henkilösuhteiden valottamiseen.
Näytelmän balettiin viittaavan alaotsikon ("pas de deux 8 näyttelijälle") mukaisesti draama rytmittyy henkilöiden keskinäistä suhdetta kantaviin ja sitä ilmentäviin kohtauksiin.
20-luvun Turku herää henkiin yksinkertaisen mutta toimivan lavastuksen (Jani Uljas) sekä visuaalisen näyttämökuvan ansiosta. Näytelmä etenee lyhyinä kohtauksina, joihin on saatu ilmaistua aikakauden ilmapiiriä. Niin kieltolakia, rikollisuutta, kabareeta, uusia taiteellisia ilmaisumuotoja (elokuva, radio, äänilevy) kuin nousevia poliittisia ja filosofisia aatteita läpivalaistaan näyttämöllä käytyjen keskustelujen lomassa ja toiminnassa.
Siltasen käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän tarina on pieni mutta toteutus tuhti. Kahdeksan näyttelijää hoitaa toistakymmentä roolia. Asiaa ja puhetta on paljon, jopa siinä määrin, että kohtauksen vaihduttua toiseen, katsojan mieli vielä askartelee edellisen sisällöissä. Draaman tyylillinen ote vaihtuu sekin äkisti filosofisesta puhedraamasta farssiin, romanttisesta melodraamasta tragediaan.
Tietynlaista levottomuuttahan kokonaisuuteen näin syntyy, mikä on toisaalta osa näytelmän miljöötä ja kehystä. Mutta tiukempi tiivistäminen ja keskittäminen olisi saattanut tehdä Siltasen draamalle hyvää ja antanut enemmän ajatuksellista apetta aivoille.
Kommentit
Lähetä kommentti