Parenteeseja

Kaupunginteatterin Nokia alkaa kohtauksella, jossa kalevalainen kansa ihmettelee keskelleen ilmestynyttä esinettä toisesta ajasta. Kohtauksessa on vähän Kubrickin klassista elokuvaa 2001: Avaruusseikkailu (1968), jossa ihmisapinayhteisön keskelle ilmestyy musta monoliitti muuttamaan ihmiskunnan elämää ikiajoiksi. Nokiassa monoliitti on musta sekin, vaikka koko on edellistä pienempi ja muotokin muistuttaa puhelinta. Mutta vaikutus on yhtäläinen: kaikki muuttuu, eikä muutokselle ole loppua näkyvissä. Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa uutuusnäytelmässä on viety näyttämölle suomalaista modernia teollisuushistoriaa ja otettu mukaan roippeita Kalevalasta , kuningasdraamoista sekä iltapäivälehtien ja medioiden vuosikymmenten aikana jauhamista matkapuhelinylpeyttämme käsitelleistä kuulo- ja tosipuheista. Keskiöön on nostettu toki analyyttisempääkin aineistoa, kuten Martti Häikiön laaja Nokian historiikki sekä Ollilan ja Siilasmaan omaa toimintaansa ja rooliaan käsitelleet muistelmat. K

Piakkoin Turun kaupunginteatterin ohjelmistosta poistuva Rakkaani, Conan Barbaari on nykyhetkeen viety kuvaelma nuoren yksinäisyydestä ja kiusatuksi tulemisen tunnoista. Samalla se luotaa mielenmaisemaa, jota hallitsee väkivallan, moraalisten pikaoikeudenkäyntien ja kylmän huumorin kuvasto. Jälkimmäistä ilmentänee näytelmässä toistuva, Nietzscheltä napattu motto: "Mikä ei tapa, vahvistaa." Juho Mantereen kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän lähtökohtana ovat 30- ja 80-lukujen hyytävät maailmat. Kun poliittiset ääripäät tarjoavat yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin ja talouspolitiikkaa tehdään vastuista vapaan markkinatalouden hengessä, jälki muilla elämänaloilla on usein myös senmukaista. Olemassaolon taistelussa tarvitaan lihaksia.  Yhdysvaltalaisen Robert E. Howardin kynästä syntyi 30-luvulla mittava määrä seikkailukertomuksia, jotka nousivat suuremman kiinnostuksen kohteeksi vasta kirjailijan varhaisen (1936) kuoleman jälkeen. Pulp- tai kioskikirjallisuude

Anu Kaajan kehuttuun ja palkittuun esikoisromaaniin Leda (Teos, 2017) perustuva nukketeatteriesitys Turun kaupunginteatterissa peilaa alkuteoksen monikerroksisuutta vaivattomasti ja hallitusti. Antiikin myytti jumalasta joutsenen hahmossa viettelemässä Spartan kuninkaan puolisoa kulkeutuu 1700-luvun koristeellisen hovikulttuurin kautta meidän päiviimme tarinaa itsetietoisen kurantisti johtavan kertojan toimesta. Romaanissa tämä kirjeitä rustaava naiskertoja on tosin esityksessä vaihtunut mieshahmoa muistuttavaksi aateliseksi, mutta asenteet ja asetelmat ovat samat: kipu ja kiima ovat kolikon kaksi puolta.   Leda on hieman kuin ranskalaisen de Laclos 'n kirjeromaani Vaarallisia suhteita (1782), josta Christopher Hampton laati 1980-luvulla näytelmän ja Stephen Frears myöhemmin menestyksekkään elokuvaversion. Näissä markiisien, varakreivien ja punahuulisten ja -poskisten, pakkelia pölyävien peruukkien maailma näyttäytyy petosten, pettämisten, kieroilujen ja kiertoilmauksiin kätk

Suomen ensimmäinen pörssikupla taidettiin kokea niinkin varhain kuin 1916, kun kansa ryhtyi sota-ajan tavarapulan ja hyperinflaation jyllätessä turvaamaan reaaliomaisuuttaan osakekaupoin. Helsingin nuori pörssi keräsi tuolloin lehtereilleen sankoin joukon yleisöä seuraamaan silmät kiiluen pörssikaupan huumaa, jota jatkettiin monta kertaa epävirallisesti pikkutunneille asti läheisen hotelli Kämpin "iltapörssissä".  Tästä asetelmasta otti Maria Jotuni pontta satiiriselle näytelmälleen Kultainen vasikka , jonka ensi-ilta oli marraskuussa 1918. Esityskerrat jäivät vain muutamaan, kun rahanhimon ja keinottelun moraalia kyseenalaistava piikki taisi osua liian syvälle sotataloudesta hyötyä hakevien lihaan. Uuden tulemisensa komedia sai vasta 40-luvulla, ja siitä pitäen se on kuulunut suosituimpiin hupinäytelmiimme. Hauska, tai kipeän hauska Kultainen vasikka on edelleen. Viimeisimmästä pörssiromahduksesta on kulunut jo hyvän aikaa, mutta into tallata helpon äkkirikastumisen mutkik

Jos eletään Cabaret -musikaalin maailmassa poikkeusoloja, ikään kuin menneen ja tulevan maailman risteyskohdassa, saman tunnon voi aistia Turun kaupunginteatterin korona-pandemian väljentämässä katsomossa. Näyttämölle rakennettu Berliini tanssii, juo ja laulaa kuin viimeistä päivää ja natsien valtaannousua valmistellaan jo tukka putkella. Kun on seurannut viimeaikaista poliittista ja sosiaaliseen mediaan tapetoitua keskustelua ideologisten äärilaitojen, uskontojen, marginaaliryhmien ja valtaväestön kohtaamattomuudesta, kirjailijoiden vetoomuksista avoimen keskustelun, mielipiteenvapauden ja suvaitsevaisuuden puolesta , jopa taiteentekemisen vapautta kyseenalaistavista periaatteista , Berliini tulee aivan kasvomaskille. Siksi musikaalin ensimmäiseen puoliskoon sijoitettu, pariinkin kertaan laulettu hidas, paatoksellinen ja uhmakas "Sen huominen meille tuo", koskettaa syvältä. Siinä lauletaan huomispäivän maailmasta ja pyydetään isänmaata antamaan merkki lapsilleen.  Niin sil

Niskavuori on nimike suomalaiskansalliselle kulttuuriaarteelle. Hella Wuolijoen (1886-1954) viiden näytelmän sarjaa on esitetty tasaisin väliajoin niin teattereissa kuin valkokankaalla tai kuvaruudussa. Eikä loppua ole näkyvissä. Maamme agraarin mentaalimaiseman kuvaukselle kimurantteine ja ajattomine ihmissuhteineen riittää kysyntää. Turun kaupunginteatteri on ottanut nyt käsittelyynsä sarjan kolmannen osan, Niskavuoren nuori emäntä . Helsingin Kansallisteatterissa se sai ensiesityksensä 1940, muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen. Kyseessä on sukutarinan käynnistävä  osa, jossa kerrotaan Juhaniinsa rakastuneen ja Juhaniinsa pettyneen naisen tiestä sukutilan itsevaltiaaksi. Eletään 1880-lukua, Venäjän keisarikunnan läntisessä provinssissa puhkeavan suomalaisuusaatteen nupuillaan olevia hetkiä. Niskavuoren nuori emäntä on Loviisa, rikkaan talon tytär, jonka elämää viidessä näytelmässä seurataan aina 1940-luvulle asti. Wuolijoen pseudonyymillä Juhani Tervapää kirjoittaman sarjan

Dostojevskin romaanien kohdalla on tullut tavaksi puhua niiden moniäänisyydestä, polyfoniasta . Romaaneissa aatteet, ideologiat, poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset risteävät ja asettuvat toisiaan vasten. Kertoja antaa aikaa ja tilaa kuvittelemiensa henkilöiden sisäisen maailman tuomisessa lukijalle näkyväksi. Kuva: Marko Mäkinen Jos otetaan tämä äänten keskinäinen itsenäisyys lähtökohdaksi, Dostojevski tuntuu asettuvan luontevasti näyttämölle. Tämän voi hyvin itse kukin todeta Turussa nyt esitettävästä sovituksesta , jossa tosin moniäänisyyttä toteutetaan monologisesti, yhden näyttelijän luomien lukuisten persoonien kautta. Dostojevskin suurista romaaneista Riivaajat ilmestyi 1872, muutama vuosi Rikoksen ja rangaistuksen (1866) ja Idiootin (1869) jälkeen. Kirjailijan pääteoksena pidetty Karamazovin veljekset (1880) odotti vielä tulemistaan. Riivaajat on eräänlainen sekamuoto poliittista ja psykologista romaania, josta löytyy niin satiiria kohdistuen alempaan ja