Parenteeseja

Hiljaisuus on lumoavaa. Se parituntiseksi vierähtävä hetki, kun päänäyttämön kuusisataapäinen yleisö on vaiti ja yksittäinen yskähdyskin on kuin karjaisu. Iso lava, kaksi näyttelijää ja dialogi. Thalian henki liikkuu katsomon yllä. Kokemus on ravitseva ja osa nyt Turussa esitettyä israelilaisen Anat Govin (1953-2012) menestysnäytelmää Voi Luoja! Suomenkielinen kantaesitys nähtiin jo nelisen vuotta sitten Espoossa, ja sittemmin näytelmä on kiertänyt maita ja mantuja. Alunperin 2008 esitetty näytelmä oli jo ennen Suomen kosketusta hitti niin Amerikoissa kuin Euroopassa. Näytelmä juoni on yksinkertainen ja lähtöasetelmaltaan ei ehkä suurta mielenkiintoa herättävä. Jumala saapuu hakemaan ahdistukseensa apua psykiatrilta. Sitten keskustellaan, lähinnä Raamatusta , sen kirjoituksista ja siitä, miten ihminen ja Jumala itse niitä tulkitsevat. Lavalla on kaksi tuolia ja pöytä, pöydän päällä kehystetty valokuva Marlon Brandosta Kummisetä -asussaan, rekvisiittana pieni puu, tai pensas. Kolmant

Kaupunginteatterin pienen näyttämön kevät on avattu komeasti. Liisa Mustosen ohjaus Aina Bergrothin näytelmästä Lou Salomé on vauhdikas, energinen ja kuin malliesimerkki yhteen hiileen puhaltavan ensemblen voimasta. Näyttämötodellisuus ja roolihenkilöt sulautuvat toisiinsa ja eteen piirtyy terävästi hahmoteltu kuvitelma tai leikki palasesta elävää elämää. Linda Hämäläinen venäläissyntyisen psykoanalyytikon ja kirjailijan ja kosmopoliitin, Lou Andreas-Salomén (1861-1937) roolissa hallitsee näytelmän kaksijapuolituntista. Hämäläisen tulkinnasta löytyvät omehtoista polkuaan raivaavan poikkeusyksilön tahto ja tunne sekä hieman vinoon suuntautuva katse, joka kommentoi niin häneen asetettujen toiveiden kuin normien mahdottomuutta. Näytelmä ei jätä epäselväksi aikakauteensa sidottujen naisten alisteista asemaa, mutta ei myöskään jää märehtimään asiaa. Kuten ei jäänyt myöskään historiallinen Lou. Koulutusta ja tietoa janoavasta naisesta tuli sukupuolensa tienraivaaja, jonka miessuhteista

Jean-Paul Sartren paljon siteerattu lause, "helvetti on toiset ihmiset", istuu enemmän kuin hyvin Florian Zellerin farssiin Täydellinen lauantai . Sartren näytelmästä ( Suljetut ovet , 1941) löytyvän repliikin ajatus on se, että yksilön ikuinen kärsimys syntyy hänen yhteydestään toisiin ihmisiin. Kun ihminen on lopultakin vain sitä, mitä hän itsestään tekee, liian lähelle hakeutuvat lähimmäiset ovat alati murtamassa tätä yhtä eksistentialismin peruskiveä. Ihmisen elämä on kamppailua pään sisälle tunkeutuvia toisia ihmisiä vastaan. Zellerin näytelmä ei ole kuitenkaan ryppyotsaista filosofointia vaan konkretian ja arjen tasolla pyörivää ihmissuhdekarusellia. Markus ( Jaakko Saariluoma ) on tehnyt elämänsä löydön, harvinaisen vinyylilevyn, jonka kanssa hän tulee kotiin aikomuksenaan kuunnella sitä hetken rauhassa, ihan yksin. Toisin kuitenkin käy. Privaattihetki rikkoontuu milloin omantunnontuskiin vaipuneiden vaimon ja rakastajattaren, ahdistustaan purkavan teinin, kömpelön r

Cabaret 'n edellinen Turun valloitus tapahtui syksyllä 2020. Koronan aiheuttamien rajoitustoimenpiteiden takia se joutui kohta vetäytymään, ennen kuin oli päässyt edes kunnolla alkuun. Kun musikaali syksyllä 2023 otettiin uudestaan teatterin ohjelmistoon, vastaanotto oli yhtä riemullinen ja riehakas. Jos Jakob Höglundin ohjaama esitys vei kolme vuotta sitten kriitikoilta ja katsojilta pikkusormen, nyt se vei koko käden, eikä vain sitä vaan koko kropan. Uusintakierroksella, ja osin uusintaroolituksella oleva Cabaret on, jos mahdollista, vieläkin intensiivisempi, hävyttömämpi, rohkeampi ja itsevarmempi. Amerikkalaisen kirjailijanalun kokemukset 1930-luvun paheellisessa ja natsismin aamunkoittoon heräävässä Berliinissä on edelleen se tarinallinen pohja, jolle musikaali on rakennettu. Mutta tuntuu siltä kuin Kit Kat Club, tuo kuvitteellinen ja kaikkia moraalisia sovinnaisuuksia uhmaava yökerho, olisi puristanut itsestään loputkin sisutipat. Eikä vähiten keskeisenä hahmona häärivän se