Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Sydän naurusta pehmeänä

Voisi kuvitella, että Don Quijoten siirtäminen näyttämölle ja massiivisen romaanin tiivistäminen pariin tuntiin olisi pähkähullua, mieletöntä, naurettavaa. Ja sitähän se onkin, ja juuri näistä seikoista Red Nose Companyn esitys on kokoonpantu. Klovininaamareihin pukeutunut kaksikko, Zin (Timo Ruuskanen) ja Mike (Tuukka Vasama), puhaltaa pölyt 1600-luvulla ilmestyneestä romaanista ja siinä sivussa meistä klassiseen vakavaan draamaan virittäyneistä katsojista.

Red Nose Company on erikoistunut teatteriklovneriaan, jossa näyttelijä pistää punaisen nenän päähänsä. Eli siis: näyttelijä näyttelee näyttelevää klovnia. Kuka tahansa voi ymmärtää tästä, että tästä eteenpäin on kaikki mahdollista. Teatteriklovneriassa viehättääkin sen vapaa, anarkistinen ote, joka antaa piutpaut draamallisille rakenteille, vakavuudelle tai "neljännen seinän" eli yleisön koskemattomuudelle.

Kun teatteria tehdään näistä lähtökohdista, yhteys muun muassa standup-komiikkaan on ilmeinen. Tarinaa kannatteleva …

Näyttelijä tukee näyttelijää

Englanninkielinen termi "supporting actor" kuvaa paremmin kuin sen yleinen suomenkielinen vastine, "sivuosanäyttelijä", sitä, miten tärkeä päähenkilön rinnalle luotu henkilö on näytelmässä tai elokuvassa. Sivuosassa ollaan toki hieman syrjässä, eikä aivan spottien loisteessa. Tärkein tehtävä on silti tukea ja kannatella keskushenkilöä läpi esityksen. Sivussa, kyllä, mutta silti kaikkea muuta kuin sivuosassa.

Tämänkaltainen käsitteellinen ristiriita nousi mieleeni seuratessani kaupunginteatterin Don Juania, jossa Eero Aho briljeeraa kuin teatterikukko lavalla ja Hannes Suominen hänen palvelijanaan antaa isännälleen tilaa, mutta samaan aikaan ujuttaa näytelmään sen eettisen ja moraalisen painoarvon. Don Juanin irstaileva, röyhkeä, ilkeä, ihmisistä piittaamaton ja väkivaltainen mieli peilautuu tämän palvelijan, Sganarellen hahmoon, josta löytyy niin yleisiä arvoja tukevaa sovinnaisuutta kuin yksilöllistä ajattelua vahvistavaa salaviisautta.

Sganarelle seuraa sivusta i…

Staattista selvittelydraamaa

Uusi teatterikausi on kohta nytkähtämässä liikkeelle myös Turun kaupunginteatterissa. Ohjelmistokartta näyttää lupaavalta. Tulossa on teatteria laidasta laitaan, mikä tarkoittaa sitä, että lavoilla nähdään niin komediaa kuin mollivoittoista tarinankerrontaa ryyditettynä musiikilla, nukeilla ja näyttävillä lavasteilla. On vierailijaa, uutta ja tuoretta talolta, sekä muutama jo useammalle kierrokselle viritetty esitys.

Yksi jälkimmäisistä on Panu Raipian ja Joel Elstelän tulkinta Mika Waltarin rikosklassikosta Komisario Palmun erehdys. Näytelmän pohja on Waltarin 1940 ilmestyneessä toisessa Palmu-romaanissa, josta Matti Kassila ohjasi ja kirjailija itse käsikirjoitti samannimisen elokuvatulkinnan 1960. Kassilan elokuva toimi puolestaan alkuna Palmu-filmatisoinneille, joita tehtiin kaikkiaan neljä 1960-69.

Elstelän dramatisointi nähtiin näyttämöllä ensimmäisen kerran Helsingin kaupunginteatterissa 2016. Siitä eteenpäin näytelmä on kiertänyt pitkin ja poikin maamme teattereita, ja vastaan…

Kun yksi vie, toinen vikisee

Turun kaupunginteatterin näyttämöllä vietetään tällä hetkellä sanataiteen juhlia. Maria Jotunin yli satavuotiaan klassikkonäytelmän Miehen kylkiluu ei verbaliikkansa puolesta tarvitse ollenkaan hävetä Shakespearen rinnalla, jota sitäkin Turussa esitetään. Nokkeluudet, pistävä ironia, sarkasmi ja parodiset rinnastukset puhuttelevat niin neljänsadan kuin sadankin vuoden takaa.

Jotunin maailmansodan syttymisvuonna 1914 ensiesitetty komedia asettuu juurevasti suomalaiseen kansan- tai kaupunkilaisfarssin perinteeseen. Pienen paikkakunnan ihmisten pikkusieluisuudesta on kysymys, kuten myös onnen etsimisestä, avioliittohankkeista, pettymyksistä, varautumisesta pahimpaan ja tunnemyrskyjen holtittomuudesta tai niiden hallinnasta - sekä tietenkin: väärinkäsityksistä. Kun näin laajalla säteellä operoidaan, ei ihme, että Miehen kylkiluu kuuluu edelleen tekijänsä suosituimpiin ja esitetympiin teoksiin.

Ja aivan kuten Shakespearen kohdalla, myös Jotunin kanssa on tarpeen olla tarkkana ja korvat hör…

Sana voittaa kuvan

Klassiset draamat ovat aina tervetulleita näyttämölle. Aikakausien takaa ne kutsuvat meitä luokseen kurkistamaan haudan syvyyksiin. Jos kehnosti käy, menneisyyden syvyyksistä tuijottaa kalman tyhjä katse. Parempi on se hetki, kun maan povesta nousee koura, joka hamuaa meitä lähelleen - kuten käy Turun kaupunginteatterin Hamletissa.

Paavo Westerbegin sovituksesta löytyy sitä modernisoinnin kiihkoa, jolla pyyhitään, kuten klisee kuuluu, pölyt klassikkojen päältä. On videota ja helposti tunnistettavia viittauksia nykypäivän televisiosarjoihin, elokuviin ja popmusiikkiin. On käsikirjoituksen ohitse aseteltuja repliikkejä, kansainvälisiä käsimerkkejä ja leikittelyä sukupuolirooleilla. On parodiaa, sarkastisia repliikkejä ja populaarikulttuurin kyllästämää rekvisiittaa käsiaseista solariumiin ja sähköautoihin. Penkkejä ravistavaan äänimaailmaan on ankkuroitu kohtausten siirtymiä, joissa tuntuu ja kuuluu kokemus elokuvateattereiden estetiikasta.

Westerbergin Hamlet ei paikannu renessanssiajan…

Missä muistot syntyvät

Satu Rasilan kirjoittama ja ohjaama Katoava maa on lyyrisen kaunis kertomus pitkän parisuhteen kääntymisestä kohta katoavien muistojen mannerta. Kun kahden ihmisen keskinäisistä yhteisistä hetkistä alkaa muodostua muistikuvien fragmentteja, hiljaisuudesta ja sanomattomuudesta nousevat ne kirkkaimmat merkitykset.

Rasilan näytelmä on kirjoitettu jo kymmenisen vuotta sitten, mutta aiheensa puolesta se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Muistisairauksista ja vanhusten hoidosta keskustellaan ja otsikoidaan kiihkeästi. Päivittäin toistakymmentä ihmistä yksistään Suomessa saa muistisairausdiagnoosin. Joidenkin mielestä kysymys on jo sepelvaltimo- ja verisuonisairauksiin verrattavissa olevasta kansantaudista, jos ei globaalista epidemiasta.

Katoava maatuo siis näyttämölle aiheen, josta suurella osalla näytelmän katsojista on tuntuma. Lähes jokaisen tuttava- tai lähipiiristä löytyy usein juuri se vanhempi ihminen, jonka kyky selviytyä arkipäivän tilanteista tai keskusteluista on joko kadonnut kok…

Pieni tarina tuhdissa paketissa

20-luku on ollut suuren mielenkiinnon kohteena viime aikoina - ainakin populaariviihteessä. Saksalainen televisiosarja Babylon Berlin kerää kehuja ja monilla muillakin alustoilla poliittisten äärilikkeiden, laman ja kukkivan luovuuden aika on herättänyt vastakaikua. Vaikka sotien välinen aika oli pituudeltaan vain muutaman vuosikymmenen mittainen, sen poliittiseen ja kulttuuriseen historiaan tuntuu tiivistyneen jotakin oleellista modernin ajan sykkeestä. Uhkakuvat vinoon menevästä tulevaisuudesta tuntuvat olevan taas täällä.

Juha SiltasenIhana neito N. eli Vartiovuoren arvoitus kumpuaa  näistä maisemista. Tarina sijoittuu 20-luvun Turkuun ja taustalla on aikansa lehdistöä ja yleisön mielenkiintoa ruokkinut tositarina pikaistuksissa tehdystä tai huolellisesti suunnitellusta rikoksesta. Turkulaisen kauppiaan ruumis löydetään tammikuussa 1927 Vartiovuoren kävelypolulta. Pääepäillyksi nousee nuori nainen, joka työskenteli aiemmin murhatun kauppiaan konttorissa.

Draaman lopputulos on tuttu …