Siirry pääsisältöön

Tekstit

Lava vie eikä kukaan vikise

Hiljaisuus on lumoavaa. Se parituntiseksi vierähtävä hetki, kun päänäyttämön kuusisataapäinen yleisö on vaiti ja yksittäinen yskähdyskin on kuin karjaisu. Iso lava, kaksi näyttelijää ja dialogi. Thalian henki liikkuu katsomon yllä. Kokemus on ravitseva ja osa nyt Turussa esitettyä israelilaisen Anat Govin (1953-2012) menestysnäytelmää Voi Luoja! Suomenkielinen kantaesitys nähtiin jo nelisen vuotta sitten Espoossa, ja sittemmin näytelmä on kiertänyt maita ja mantuja. Alunperin 2008 esitetty näytelmä oli jo ennen Suomen kosketusta hitti niin Amerikoissa kuin Euroopassa. Näytelmä juoni on yksinkertainen ja lähtöasetelmaltaan ei ehkä suurta mielenkiintoa herättävä. Jumala saapuu hakemaan ahdistukseensa apua psykiatrilta. Sitten keskustellaan, lähinnä Raamatusta , sen kirjoituksista ja siitä, miten ihminen ja Jumala itse niitä tulkitsevat. Lavalla on kaksi tuolia ja pöytä, pöydän päällä kehystetty valokuva Marlon Brandosta Kummisetä -asussaan, rekvisiittana pieni puu, tai pensas. Kolmant

Kuka keinussa jumalien keinuu

Kaupunginteatterin pienen näyttämön kevät on avattu komeasti. Liisa Mustosen ohjaus Aina Bergrothin näytelmästä Lou Salomé on vauhdikas, energinen ja kuin malliesimerkki yhteen hiileen puhaltavan ensemblen voimasta. Näyttämötodellisuus ja roolihenkilöt sulautuvat toisiinsa ja eteen piirtyy terävästi hahmoteltu kuvitelma tai leikki palasesta elävää elämää. Linda Hämäläinen venäläissyntyisen psykoanalyytikon ja kirjailijan ja kosmopoliitin, Lou Andreas-Salomén (1861-1937) roolissa hallitsee näytelmän kaksijapuolituntista. Hämäläisen tulkinnasta löytyvät omehtoista polkuaan raivaavan poikkeusyksilön tahto ja tunne sekä hieman vinoon suuntautuva katse, joka kommentoi niin häneen asetettujen toiveiden kuin normien mahdottomuutta. Näytelmä ei jätä epäselväksi aikakauteensa sidottujen naisten alisteista asemaa, mutta ei myöskään jää märehtimään asiaa. Kuten ei jäänyt myöskään historiallinen Lou. Koulutusta ja tietoa janoavasta naisesta tuli sukupuolensa tienraivaaja, jonka miessuhteista

Helvetti on toiset ihmiset

Jean-Paul Sartren paljon siteerattu lause, "helvetti on toiset ihmiset", istuu enemmän kuin hyvin Florian Zellerin farssiin Täydellinen lauantai . Sartren näytelmästä ( Suljetut ovet , 1941) löytyvän repliikin ajatus on se, että yksilön ikuinen kärsimys syntyy hänen yhteydestään toisiin ihmisiin. Kun ihminen on lopultakin vain sitä, mitä hän itsestään tekee, liian lähelle hakeutuvat lähimmäiset ovat alati murtamassa tätä yhtä eksistentialismin peruskiveä. Ihmisen elämä on kamppailua pään sisälle tunkeutuvia toisia ihmisiä vastaan. Zellerin näytelmä ei ole kuitenkaan ryppyotsaista filosofointia vaan konkretian ja arjen tasolla pyörivää ihmissuhdekarusellia. Markus ( Jaakko Saariluoma ) on tehnyt elämänsä löydön, harvinaisen vinyylilevyn, jonka kanssa hän tulee kotiin aikomuksenaan kuunnella sitä hetken rauhassa, ihan yksin. Toisin kuitenkin käy. Privaattihetki rikkoontuu milloin omantunnontuskiin vaipuneiden vaimon ja rakastajattaren, ahdistustaan purkavan teinin, kömpelön r

Cabaret, kerran jos toisenkin!

Cabaret 'n edellinen Turun valloitus tapahtui syksyllä 2020. Koronan aiheuttamien rajoitustoimenpiteiden takia se joutui kohta vetäytymään, ennen kuin oli päässyt edes kunnolla alkuun. Kun musikaali syksyllä 2023 otettiin uudestaan teatterin ohjelmistoon, vastaanotto oli yhtä riemullinen ja riehakas. Jos Jakob Höglundin ohjaama esitys vei kolme vuotta sitten kriitikoilta ja katsojilta pikkusormen, nyt se vei koko käden, eikä vain sitä vaan koko kropan. Uusintakierroksella, ja osin uusintaroolituksella oleva Cabaret on, jos mahdollista, vieläkin intensiivisempi, hävyttömämpi, rohkeampi ja itsevarmempi. Amerikkalaisen kirjailijanalun kokemukset 1930-luvun paheellisessa ja natsismin aamunkoittoon heräävässä Berliinissä on edelleen se tarinallinen pohja, jolle musikaali on rakennettu. Mutta tuntuu siltä kuin Kit Kat Club, tuo kuvitteellinen ja kaikkia moraalisia sovinnaisuuksia uhmaava yökerho, olisi puristanut itsestään loputkin sisutipat. Eikä vähiten keskeisenä hahmona häärivän se

Sumusta olet sinä tullut

Yksityisetsivävetoista rikosdraamaa on Turussa totuttu näkemään lähinnä Naantalin Emma-teatterissa, jonne kaupunginteatteri on tuottanut harva se kesä jonkin Vares-dekkarin. Tänä syksynä kuitenkin turkulaisen Jussi Marttilan esikoisromaani Veden varaan (2020) on viety peräti isolle näyttämölle. Tuloksena on visuaalisesti näyttävä kuka-sen-teki -mysteeri, jossa moni asia peittyy sumuun. Marttilan romaani julkaistiin aikoinaan osana True Crime -sarjaa, mikä antaa viittauksen teoksessa käsiteltyjen tapahtumien todenperäisyyteen. Aurajokeen ihmisiä kohtalokkain seurauksin tuuppaava murhaaja lienee kuitenkin enemmän kuvitelmaa kuin totta. Mutta vuosikymmenten aikana useampi ihminen on Turussa päätynyt kadonneiden mappiin, mikä toimii lähtölaukauksena Marttilan tapausten ympärille rakennetulle rikostarinalle. Tarua ja totta -yhdistelmästä muotoutuu Marttilan näppäimistöltä hieman kaavamainen dekkari, jossa yksityisetsivä jahtaa murhaajaa yhteistyössä viinaan menevän konstaapelin kanssa. Ede

Lost in translation

Kun puolalaisen Stanislaw Lemin (1921-2006) romaanista Solaris (1961) julkaistiin uusi elokuvaversio 2002, kirjailija laati tästä lyhyen, kuivahkon lausunnon . Steven Soderberghin elokuvassa Lemiä murehdutti ja suututti se, miten romaanin syvin olemus oli typistetty rakkaustarinaksi. Kirja kun käsittelee, toisin kuin elokuva, ihmisen kohtaamista ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevan olomuodon kanssa. "Siksi kirjan nimi on 'Solaris' eikä 'Rakkautta ulkoavaruudessa'", Lem totesi. Lem ei ollut tuota kirjoittaessa vielä nähnyt Soderberghin elokuvaa, arveli myös, että näkemättä jää. Kunhan oli lukenut muutaman kritiikin. Mutta ei hän ollut myöskään rajattoman suotuisa Tarkovskin aiemmalle (1972) romaanitulkinnalle. Lemin tuntema vastenmielisyys Soderberghin ja Georg Clooneyn tähdittämään versioon juontaakin hieman toisaalle, inhoon ja epäilyyn ylipäätään amerikkalaista tieteiskirjallisuutta kohtaan. Kaikenmaailman hirviöt, katastrofit tai ruusunpunaiset onn

Kyläilijöitä

Turun kaupunginteatterin meneillään olevaan esityskauteen 2023-24 sisältyy kymmenkunta omaa ja yhteistuotantoa sekä toistakymmentä vierailua. Jälkimmäiset ovat joko nopeita, yhden esityskerran piipahduksia tai lyhyen tovin kestäviä pysähtymisiä. Ja kuten vierailun henkeen sopii, ehkä vielä joskus tavataan, tai sitten ei. Talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan. Naapuritontin myllerryksiin totuttautuvassa kaupunginteatterissa on ehtinyt syksyllä kyläillä jo suurta ja pienempää produktiota. Päänäyttämöllä toteutettu Tero Saarinen Companyn Transit (26.9.) oli visuaalisesti ja äänimaailmaltaan mahtipontinen, kehollinen syväsukellus ekosysteemeihin ja puheenvuoro ihmisen tilasta, Eeva Soivion ja Lauri Maijalan kirjoittama monologi Mustarastas (6.10.) tosipohjainen tarina eräästä ihmisestä, joka katosi ja kuvaus surutyöstä, joka ei pääty. Kun yksi tulee paikalle ovenpielet ryskyen, toinen hiipi hiljaa ja asettuu istumaan sieltä meitä tutkaillen. Saarisen koreografiaan pohjautuva Tra