Siirry pääsisältöön

Tekstit

Kun yksi vie, toinen vikisee

Turun kaupunginteatterin näyttämöllä vietetään tällä hetkellä sanataiteen juhlia. Maria Jotunin yli satavuotiaan klassikkonäytelmän Miehen kylkiluu ei verbaliikkansa puolesta tarvitse ollenkaan hävetä Shakespearen rinnalla, jota sitäkin Turussa esitetään. Nokkeluudet, pistävä ironia, sarkasmi ja parodiset rinnastukset puhuttelevat niin neljänsadan kuin sadankin vuoden takaa.

Jotunin maailmansodan syttymisvuonna 1914 ensiesitetty komedia asettuu juurevasti suomalaiseen kansan- tai kaupunkilaisfarssin perinteeseen. Pienen paikkakunnan ihmisten pikkusieluisuudesta on kysymys, kuten myös onnen etsimisestä, avioliittohankkeista, pettymyksistä, varautumisesta pahimpaan ja tunnemyrskyjen holtittomuudesta tai niiden hallinnasta - sekä tietenkin: väärinkäsityksistä. Kun näin laajalla säteellä operoidaan, ei ihme, että Miehen kylkiluu kuuluu edelleen tekijänsä suosituimpiin ja esitetympiin teoksiin.

Ja aivan kuten Shakespearen kohdalla, myös Jotunin kanssa on tarpeen olla tarkkana ja korvat hör…

Sana voittaa kuvan

Klassiset draamat ovat aina tervetulleita näyttämölle. Aikakausien takaa ne kutsuvat meitä luokseen kurkistamaan haudan syvyyksiin. Jos kehnosti käy, menneisyyden syvyyksistä tuijottaa kalman tyhjä katse. Parempi on se hetki, kun maan povesta nousee koura, joka hamuaa meitä lähelleen - kuten käy Turun kaupunginteatterin Hamletissa.

Paavo Westerbegin sovituksesta löytyy sitä modernisoinnin kiihkoa, jolla pyyhitään, kuten klisee kuuluu, pölyt klassikkojen päältä. On videota ja helposti tunnistettavia viittauksia nykypäivän televisiosarjoihin, elokuviin ja popmusiikkiin. On käsikirjoituksen ohitse aseteltuja repliikkejä, kansainvälisiä käsimerkkejä ja leikittelyä sukupuolirooleilla. On parodiaa, sarkastisia repliikkejä ja populaarikulttuurin kyllästämää rekvisiittaa käsiaseista solariumiin ja sähköautoihin. Penkkejä ravistavaan äänimaailmaan on ankkuroitu kohtausten siirtymiä, joissa tuntuu ja kuuluu kokemus elokuvateattereiden estetiikasta.

Westerbergin Hamlet ei paikannu renessanssiajan…

Missä muistot syntyvät

Satu Rasilan kirjoittama ja ohjaama Katoava maa on lyyrisen kaunis kertomus pitkän parisuhteen kääntymisestä kohta katoavien muistojen mannerta. Kun kahden ihmisen keskinäisistä yhteisistä hetkistä alkaa muodostua muistikuvien fragmentteja, hiljaisuudesta ja sanomattomuudesta nousevat ne kirkkaimmat merkitykset.

Rasilan näytelmä on kirjoitettu jo kymmenisen vuotta sitten, mutta aiheensa puolesta se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Muistisairauksista ja vanhusten hoidosta keskustellaan ja otsikoidaan kiihkeästi. Päivittäin toistakymmentä ihmistä yksistään Suomessa saa muistisairausdiagnoosin. Joidenkin mielestä kysymys on jo sepelvaltimo- ja verisuonisairauksiin verrattavissa olevasta kansantaudista, jos ei globaalista epidemiasta.

Katoava maatuo siis näyttämölle aiheen, josta suurella osalla näytelmän katsojista on tuntuma. Lähes jokaisen tuttava- tai lähipiiristä löytyy usein juuri se vanhempi ihminen, jonka kyky selviytyä arkipäivän tilanteista tai keskusteluista on joko kadonnut kok…

Pieni tarina tuhdissa paketissa

20-luku on ollut suuren mielenkiinnon kohteena viime aikoina - ainakin populaariviihteessä. Saksalainen televisiosarja Babylon Berlin kerää kehuja ja monilla muillakin alustoilla poliittisten äärilikkeiden, laman ja kukkivan luovuuden aika on herättänyt vastakaikua. Vaikka sotien välinen aika oli pituudeltaan vain muutaman vuosikymmenen mittainen, sen poliittiseen ja kulttuuriseen historiaan tuntuu tiivistyneen jotakin oleellista modernin ajan sykkeestä. Uhkakuvat vinoon menevästä tulevaisuudesta tuntuvat olevan taas täällä.

Juha SiltasenIhana neito N. eli Vartiovuoren arvoitus kumpuaa  näistä maisemista. Tarina sijoittuu 20-luvun Turkuun ja taustalla on aikansa lehdistöä ja yleisön mielenkiintoa ruokkinut tositarina pikaistuksissa tehdystä tai huolellisesti suunnitellusta rikoksesta. Turkulaisen kauppiaan ruumis löydetään tammikuussa 1927 Vartiovuoren kävelypolulta. Pääepäillyksi nousee nuori nainen, joka työskenteli aiemmin murhatun kauppiaan konttorissa.

Draaman lopputulos on tuttu …

Ammattitaitoista ammattitaidottomuutta

Komedian lajityypeistä farssi on se, jossa mennään eikä meinata. Juoni polveilee ja mutkittelee kuin humalaisen kävely, henkilöhahmot on repäisty tyyppigalleriasta ja tapahtumissa irvokkaat käänteet seuraavat toisiaan. Matkalla ollaan ja perillekin päästään, mutta ei ehkä ihan siten kuin voisi odottaa.

Turun kaupunginteatterin Näytelmä joka menee pieleen on farssi ja siinä toteutuvat mallikkaasti kaikki se, mistä farssit on tehty. Murhamysteerin ympärille rakennettu epäesitys tulvii yllättäviä juonenkäänteitä, pieniä teatterillisia vippaskonsteja ja vauhtia. Yleisön mielenkiintoa pitävät yllä yhteen (hulluun) henkeen puhaltava näyttelijäryhmä sekä mielikuvituksellisesti toteutetut tekniset ratkaisut, joissa nitisee, natisee, kulissit kolisevat ja aitaa kaatuu.

Alunperin Iso-Britanniassa 2015 ensi-illan saanutta hupaelmaa on esitetty sittemmin maailman eri estradeilla menestyksellisesti. Eikä sen voittokululle voi muuta kuin nyökätä hyväksyvästi. Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henr…

Autodraamaa

Kun kirjailija, kertoja ja päähenkilö sulautuvat toisiinsa sepitteellisessä tarinassa, puhutaan autofiktiosta. Kuvitteellisesta tarinasta tulee kirjoittajan tarinaa. Raja toden (auto-) ja fiktion välillä hämärtyy.Yleensä autofiktio liitetään proosaan. Mutta Pekka Laihon kirjoittamassa ja näyttelemässä monologissa pääosan esittäjä ja tarina tarrautuvat siinä määrin toisiinsa, että Ylpeyden kohdalla eron tekeminen alkuperäisen lähteen ja tarinan välillä unohtuu tämän tästä. Syntyy autodraamaa.

Ylpeys tuli ensi-iltaan tämän vuoden keväällä Teatteri Jurkassa ja on nyt lähtenyt kiertueelle eri puolille Suomea. Turussa tarjolla on kolme vierailuesitystä, viimeinen tulevana perjantaina 2.11. Reilun tunnin mittainen esitys on tunnelmaltaan tiivis kuvaus yhden suomalaisen miehen tiestä keinuvasta kehdosta kaltereiden taakse lusimaan.

Näytelmässä taposta vankilaan tuomittu Veikko Antero Lajusenniemi tekee yleisölle, "kasvoille", tiliä elämästään. Paljon on tullut nähtyä ja koettua, mutt…

Isät ja lapset

Nimestään huolimatta Varissuo on enemmänkin musikaali nykypäivän nuorten elämästä kuin laulunumeroilla höystetty kertomus Turun lähiöalueen valoista ja varjoista. Pääosassa ovat varhaisteinit, joiden kasvuun kohti aikuisuutta projisoidaan monenmoista kohtalonkäännettä. Isyyden problematiikka nousee vahvasti esiin.
Satu Rasilan käsikirjoittamista tarinoista löytyy teinirakkautta, -raskautta, rikkoutuneita perheitä ja isättömänä tai äidittömänä kasvamisen kipuja. Synkistä lähtökohdista huolimatta musikaalin kokonaissävy on positiivinen. Kun lähes kolmituntinen spektaakkeli saapuu päätökseen, irrallisina heiluneet tarinanpätkät sidotaan yhteen ja kukin kohtalo kiertyy pehmeän toivorikkaalle kerälle.
Varissuohon ladatut tarinat eivät tuoreudella häikäise. Katsoessa tuntuu liiankin usein siltä, että niiden asetelmat ovat tuttuja jo monen monesta muusta yhteydestä. Suuria yllätyksiä juonenkäänteistä ei löydy. Isä löytää haparoivan yhteyden menettämäänsä tyttäreen, vastuuttomat nuoret miehet…