Parenteeseja

Ei Turun kaupunginteatterin syksyn suurtuotannossa sentään edetä visuaalisen teatterin äärimuotoihin, mutta monin näyttävin tavoin noustaan suomalaisen musiikkiteatterin kärkikahinoihin. Seili on huima osoitus siitä, mihin kaikkeen näyttämötekninen osaaminen voi yltää. Ja mikä parasta: näyttävät efektit eivät myöskään polje tarinaa.  Turun ulkosaaristossa sijaitseva Seilin saari oli aikoinaan paikka, jolta ei ollut paluukyytiä. Saarella hoidettiin ensiksi lepraan sairastuneita, myöhemmin karuihin olosuhteisiin suljettiin mielisairaalapotilaita, joista useimmat olivat naisia. Syyksi menolippuun ja elinkautiseen tuomioon kelpasivat lukuisten mielensairauksien ohella muun muassa irtolaisuus, alkoholismi, jokin kehitysvamma tai naiselle sopimaton, hillitön käyttäytyminen.  Seili on seurannut myös pitkään musikaalin tekijöiden, Mikko Koukin ja Satu Rasilan tekemisiä. Aiheesta laadittiin versio jo kymmenkunta vuotta sitten (2014), jolloin saarelle pakotettujen naisten elämänkohta...

Romaanin dramatisointi vertautuu metsänhoidollisiin toimenpiteisiin. Vanhaa puustoa kaadetaan ja uutta taimistoa istutetaan tilalle, karsitaan, harvennetaan ja jäljelle jätetyille puille annetaan tilaa loistaa ja hengittää. Parhaimmillaan näyttämölle muokattu versio saa meidät näkemään metsän ja puut kuin uudesti syntyneinä. Kaupunginteatterin versio Johanna Venhon romaanista Ensimmäinen nainen karsii ja harventaa, mutta liiankin kanssa. Avohakkuun säästämillä siemenpuilla ei metsää uudisteta. Venhon romaani tai biofiktio oli vuoden 2019 kaunokirjallinen sensaatio, joka nousi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Uskalias eläytyminen Sylvi Kekkosen  (1900-74) mielenmaisemaan, jossa pettymykset, petetyksi tulemisen tunteet ja lyhyet ilonhetket vuorottelevat, tuotti intiimisävyisen ja runollisen proosateoksen. Romaanissa suurmiehen ja puolison varjossa vaikuttanut nainen sai tilan ja äänen. Lopputulemana oli herkkätuntoinen kuvitelma itsenäisyydestään ja ammatillisesta identiteetistään kirja...

Peto päästettiin irti Saksan Leipzigissa keväällä 1930, kun ooppera  Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho  sai ensiesityksensä. Ensitahdeista oli tuskin päästy, kun vihellyskonsertin jälkeen heiluivat nyrkit, yliopisto-opiskelijat ottivat yhteen työläistappelijoiden kanssa ja saliin pillien ja pamppujen kanssa rynnänneet poliisivoimat viimeistelivät yleisen paniikin. Tästä eteenpäin suosion saanutta oopperaa esitettiin ympäri maata viranomaisten valvovan katseen alla. Vastaanotto oli toki hillitympi Turun kaupunginteatterissa lähes sata vuotta myöhemmin , mutta myönteisen sivistyneen suosionosoitusten takana saattaa edelleen lymytä kapinan peikko. Siksi hyvin  Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin yhteistyönä aikoinaan syntynyt ooppera tavoittaa myös oman, kyynisyyttä hohkavan  zeitgeistimme , jossa vallitsee tyytymättömyys nykyhetkeen ja pelko huomisesta.  Brechtin kohdalla oikeistovoimien ja vasemmiston vastakkainasettelua kärjistäviin teatteritekoihin oli jo tuoll...

Kun teksti puhuu yhtä ja näyttelijä toista, ristiriita herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Näin kävi itselleni Juha Itkosen kirjoittaman Sivuraiteen ensi-illassa Turussa 26.3. Henkilöiden fyysiset eleet, tärisevät raajat, liioitellut ilmeet, repliikkien välistä nousevat sanattomat örähdykset, koko miiminen paletti näyttäytyi kummalliselta arkiseen, joskin ilmeisen kiusalliseen kanssakäyntiin viittaavan tekstin kanssa. Katsonko komediaa, farssia vai epäonnistuneen parisuhteen oudolla tavalla intimiä tilitystä? Itkosen näytelmän monipolvinen historia antaa ehkä oman selityksensä. Siinä mennään kuuden vuoden takaiseen aikaan, kun kirjailija valmisteli näytelmää tilaustyönä kahdelle teatterille. Sitten tuli korona, stoppi ja tekstin uudelleen herätys, tällä kertaa kuunnelmana, ja vuosi 2024. Näyttämöversio nähtiin lopulta Lahden kaupunginteatterissa helmikuussa 2026. Näin näyttämölle kirjoitetusta tekstistä tuli kuunnelma ja kuunnelmasta taasen näytelmä. Tuotantomatkan varrelle ...

T. S. Eliotin runossa  Ontot miehet  todetaan maailman loppuvan "ei paukahtaen vaan kitisten". Viimeisiä hetkiä vietetään myös Samuel Beckettin näytelmässä Leikin loppu , jossa ympäristö on muuttunut autioksi ja tyhjäksi jättömaaksi. Turussa vieraillut esitys oli Teatteri Siperian ja Kansallisteatterin yhteistuotanto. Eliotin runo sai julkaistun muotonsa 1925, reilu kolmisenkymmentä vuotta ennen Beckettin näytelmän ensi-iltaa 1957. Mutta jos kaiken päättymistä ilmentävän runon taustalla häilyy maailmansota kaikkine kauhuineen, löytyvät sodan aiheuttamat pessimistiset tuntemukset myös Beckettin näytelmästä. Myrkkykaasut ovat matkan varrella vaihtuneet atomipommiin, mutta totaalisen tuhon äärellä ollaan yhtä kaikki. Kaikki tulee päättymään tuskastuttavan kituliaasti, marinaan ja vikinään.  Beckettin näytelmän alkuperäinen nimi, Endgame , viittaa shakkipelin loppuvaiheeseen, jossa laudalla on jäljellä enää muutama nappula. Pelissä eletään siis ratkaisun hetkiä. Beckettin n...

Jos uskomme Sartrea (ja miksipä emme uskoisi), kirjallisuuden tehtävänä on paljastaa maailma ja muuttaa sitä. Yhdessä kirjailijan kanssa meillä lukijoilla on vastuu muokata maailmaa paremmaksi. Kirjat ovat tahtomme tulkkeja. Sartre ilmaisi ajatuksensa toisen maailmansodan jälkimainingeissa, siis hyvän aikaa sitten. Paljon on tuosta vettä virrannut Seinessä ja toisaallakin ja kirjoista on tullut yksi kulutushyödyke muiden rinnalla. Ei maailmaa ole tosin ennenkään kirjoittamalla tai kirjoilla muutettu, vielä vähemmän tänään, kun kirjallisuuden iltarusko häämöttää hiipuvana valonsäteenä taivaanrannassa. Tämänkaltaisista pessimistisistä asetelmista Kari Hotakaisen näytelmä Kirjamessut ottaa virtansa ja saattaa meidät yleisöksi kirjailijahaastatteluun, joka menee kohta päin helvettiä. Näytelmän alaotsikon voi tulkita myös kirjaimellisesti; kirjojen messutaivaasta pudotaan ryminällä manalaan, jossa Jumalakin on mukautunut uuteen markkinatilanteeseen, luopunut kirjoitetusta sanasta ja ilme...

Suomen Teatterit ry toteutti jäsenistölleen keväällä 2025 kyselyn rahoitusleikkausten vaikutuksesta teattereiden toimintaan. Suurin osa vastaajista näki tulevaisuuden synkkänä ja nykytilanteenkin kestämättömänä. Ohjelmistoa on jouduttu supistamaan, kiertueita peruutettu, välttämättömiä remontteja siirretty, rekrytoinnit kielletty ja henkilöstöä lomautettu. Alan tuntoja kuvastanee erään vastaajan sarkastinen kommentti: " Löysässä hirressä roikkuessa sitä toivoo pääsevänsä ehjin nahoin alas, eikä ehdi ajatella suuria suunnitelmia ." Teatterialan ahdinko ei poikkea merkittävästi suomalaisen työelämän kurjistumisen kokonaiskuvasta , josta itse kukin lienee saanut kokemuksia. Tältä pohjalta Turun kaupunginteatterin Sohva - Työpaikkakomedia osuu aikaamme kuin sormi suuhun. Tosin nyt jätetään vakavuus sikseen ja haetaan huvittavuutta työyhteisöä jäytävistä asiallisista ja asiattomista intohimoista sekä väärin tulkittujen viestien riemullisesta kakofoniasta. Mikko Koukin , Satu Ra...