Parenteeseja

Jos Turussa esitettävä Ronald Harwoodin Pukija on levoton sekoitus traagista ihmiskohtaloa, kepeää yksilöpsykologista jutustelua ja uteliaisuutta herkistävää kurkistelua teatterikulissien taakse, se selittyy ainakin osittain näytelmän tekstillisistä lähtökohdista. Pukijasta löytyvät niin näytelmän kirjoittajan omakohtaiset kokemukset teatterin maailmassa kuin dramaattisena rinnakkaiskertomuksena kulkeva tarina Shakespearen tunnetuksi tekemästä kuningas Learista. Harwood työskenteli nuorena miehenä pitkään merkittävän englantilaisen näyttelijän, Sir Donald Wolfitin pukijana, laati tämän elämästä myöhemmin myös biografian. Kokemuksista työskentelystä Wolfitin kanssa syntyi vuosikymmenten kehittelyn jälkeen 1980 ensi-iltaan päässyt näytelmä, jota on sittemmin esitetty teattereiden lavoilla ympäri maailmaa. 1983 Pukijasta tehtiin tunnettu elokuva, ja 2015 edellistäkin maineikkaampi sovitus televisiolle, pääosissa Ian McKellan ja Anthony Hopkins . Harwood on itse korostanut

Kun esityksen ohjelmalehtisessä lukee, että kyseessä on "traaginen tarina", jossa on "niin onneton loppu", odotukset saattavat ohjata meitä harhaan. Vasta esityksen nähtyään ymmärtää, että näytelmän saatesanoiksi laaditut kuvaukset olivat ironiaa, kieleen kätkettyä monitulkintaisuutta. Nälkä ei siis ole traaginen tarina, eikä siinä ole onneton loppu - vaikka onkin. Ironia, sanotun ja tarkoitetun välinen ristiriita on humoristisen esittämisen peruskauraa. Se osuu, jos on osuakseen. Aura of Puppetsin tulkinta Bram Stokerin Draculasta uppoaa kyllä. Viktoriaanisen ajan kauhuromaaniklassikko oli jo ilmestyessään (1897) ladattu täyteen yhteiskunnan sopivaisuusnormeja kyseenalaistavia kaksoismerkityksiä, joten lienee vain sopivaa, että tätä tarinaa jatketaan tänään samalla periaatteella. Kaikki se, mitä on tässä ja nyt, ei välttämättä tarkoita sitä, miltä se nyt näyttää. Alkuperäinen Dracula oli aidosti traaginen, hurja, kauhistuttavan kamala, ravisuttava tarina