Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Ammattitaitoista ammattitaidottomuutta

Komedian lajityypeistä farssi on se, jossa mennään eikä meinata. Juoni polveilee ja mutkittelee kuin humalaisen kävely, henkilöhahmot on repäisty tyyppigalleriasta ja tapahtumissa irvokkaat käänteet seuraavat toisiaan. Matkalla ollaan ja perillekin päästään, mutta ei ehkä ihan siten kuin voisi odottaa. Turun kaupunginteatterin Näytelmä joka menee pieleen on farssi ja siinä toteutuvat mallikkaasti kaikki se, mistä farssit on tehty. Murhamysteerin ympärille rakennettu epäesitys tulvii yllättäviä juonenkäänteitä, pieniä teatterillisia vippaskonsteja ja vauhtia. Yleisön mielenkiintoa pitävät yllä yhteen (hulluun) henkeen puhaltava näyttelijäryhmä sekä mielikuvituksellisesti toteutetut tekniset ratkaisut, joissa nitisee, natisee, kulissit kolisevat ja aitaa kaatuu. Alunperin Iso-Britanniassa 2015 ensi-illan saanutta hupaelmaa on esitetty sittemmin maailman eri estradeilla menestyksellisesti. Eikä sen voittokululle voi muuta kuin nyökätä hyväksyvästi. Henry Lewisin , Jonathan Sayerin j

Autodraamaa

Kun kirjailija, kertoja ja päähenkilö sulautuvat toisiinsa sepitteellisessä tarinassa, puhutaan autofiktiosta . Kuvitteellisesta tarinasta tulee kirjoittajan tarinaa. Raja toden (auto-) ja fiktion välillä hämärtyy.Yleensä autofiktio liitetään proosaan. Mutta Pekka Laihon kirjoittamassa ja näyttelemässä monologissa pääosan esittäjä ja tarina tarrautuvat siinä määrin toisiinsa, että Ylpeyden kohdalla eron tekeminen alkuperäisen lähteen ja tarinan välillä unohtuu tämän tästä. Syntyy autodraamaa. Ylpeys tuli ensi-iltaan tämän vuoden keväällä Teatteri Jurkassa ja on nyt lähtenyt kiertueelle eri puolille Suomea. Turussa tarjolla on kolme vierailuesitystä, viimeinen tulevana perjantaina 2.11 . Reilun tunnin mittainen esitys on tunnelmaltaan tiivis kuvaus yhden suomalaisen miehen tiestä keinuvasta kehdosta kaltereiden taakse lusimaan. Näytelmässä taposta vankilaan tuomittu Veikko Antero Lajusenniemi tekee yleisölle, "kasvoille", tiliä elämästään. Paljon on tullut nähtyä ja koe

Isät ja lapset

Nimestään huolimatta Varissuo on enemmänkin musikaali nykypäivän nuorten elämästä kuin laulunumeroilla höystetty kertomus Turun lähiöalueen valoista ja varjoista. Pääosassa ovat varhaisteinit, joiden kasvuun kohti aikuisuutta projisoidaan monenmoista kohtalonkäännettä. Isyyden problematiikka nousee vahvasti esiin. Satu Rasilan käsikirjoittamista tarinoista löytyy teinirakkautta, -raskautta, rikkoutuneita perheitä ja isättömänä tai äidittömänä kasvamisen kipuja. Synkistä lähtökohdista huolimatta musikaalin kokonaissävy on positiivinen. Kun lähes kolmituntinen spektaakkeli saapuu päätökseen, irrallisina heiluneet tarinanpätkät sidotaan yhteen ja kukin kohtalo kiertyy pehmeän toivorikkaalle kerälle. Varissuohon ladatut tarinat eivät tuoreudella häikäise. Katsoessa tuntuu liiankin usein siltä, että niiden asetelmat ovat tuttuja jo monen monesta muusta yhteydestä. Suuria yllätyksiä juonenkäänteistä ei löydy. Isä löytää haparoivan yhteyden menettämäänsä tyttäreen, vastuuttomat n

Vakuuttavan huono ennuste

Addiktiot ovat aikamme kansansairaus, ja niistä ponnistaa liikkeelle myös englantilaisen Duncan Macmillanin Turun kaupunginteatterissa esitettävä Ihmiset, paikat ja esineet . Näytelmän keskiössä on nuori naisnäyttelijä, joka on erinäisten vaiheiden jälkeen ajautunut pahaan alkoholi- ja huumekierteeseen. Näytelmässä seurataan hänen pyristelyään vieroitusklinikan kautta kohti päihteistä vapaata elämää. Kuva: Otto-Ville Väätäinen 2015 kantaesityksensä Briteissä saanut näytelmä ei ole aiheensa puolesta erityisen originelli, mutta sille antaa lisämausteensa näytelmän vieminen teatterin maailmaan. Näin päähenkilön riippuvuudesta, retkahduksista ja niiden hoidosta kehittyy monikerroksinen tarina, jossa fysiologisiin oireyhtymiin voidaan lisätä pään sekoittava leikki eri identiteeteillä ja rooleilla. Näytelmän Emma ( Pihla Maalismaa ) on myös Tshehovin Lokin Nina, Shakespearen Julia, Ibsenin Hedda Gabler ja tosielämän Saara, ja lopussa ehkä vielä jotain muutakin. Näyttämöllä Emm

Lava oli lastattu

Mennyt näytäntökausi 2017-18 oli ensimmäinen Turun kaupunginteatterin uusituissa tiloissa. Lukujen perusteella kausi oli menestys, lähes 115 000 katsojaa, esitysten täyttöaste 80 %. Verrattuna edellisen vuoden väistötiloissa toteutettuun kauteen, katsojia teatteri sai pienen kaupungin verran enemmän (29 226). Suosituimpia olivat Viimeinen laiva (32 152) ja Seitsemän veljestä (31 202). Yleisömagneeteista syksyllä jatkaa vielä Taru sormusten herrasta , jonka kävijämäärät tulevat ylittämään nuokin. Paitsi oman talon produktioita, teatteri tarjosi myös vierailuesityksiä. Näistä mieleenpainuvimmat ainakin minulle olivat Kolmas tila -teatteriryhmän Legenda pienestä luusta sekä nukketeatteria ja kokeellista draamaa yhdistävä Prinsessa Hamlet . Jälkimmäinen perustui E. L. Karhun aiemmin Q-teatterissa esitettyyn näytelmään, josta Aura of Puppets laati monisyisen ja tekniseltä toteutukseltaan huikaisevan nukkeateatteriesityksen. Kaikkineen Turun kaupunginteatterin avajaiskaudesta syn

Parenteeseja?

Draamassa parenteesilla tarkoitetaan näytelmän käsikirjoituksesta löytyvää näyttämöohjetta, jossa kirjailija ohjeistaa lukijaa, ohjaajaa, näyttelijää, lavastajaa, puvustajaa tai valo- ja äänisuunnittelijaa. Parenteeseihin saatetaan sisällyttää hyvinkin yksityiskohtaisia kuvauksia näytelmän henkilöiden tai tapahtumien luonteesta tai laatia niitä hieman myös pilke silmäkulmassa. Niissä voidaan korostaa myös dialogin ja toiminnan välistä ristiriitaa, kuten tapahtuu Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee : Estragon: No, lähdetäänkö? Vladimir: Kyllä, lähdetään. Eivät liikahdakaan. Tämän blogin tarkoituksena ei ole antaa ohjeita teatterin tekijöille, ei edes katsojille siitä, miten teatteria tulee kokea. Joskus parenteeseja kutsutaan myös "sivuteksteiksi", ja niitä nämä postaukset ennen kaikkea ovat. Sivuhuomautuksia, reunamerkintöjä, hajamietteitä teatterista yhden katsojan silmin nähtynä. Valtaosaltaan tulen keskittymään Turun kaupunginteatterin näyttämökauden 201