Parenteeseja

Kun kirjailija, kertoja ja päähenkilö sulautuvat toisiinsa sepitteellisessä tarinassa, puhutaan autofiktiosta . Kuvitteellisesta tarinasta tulee kirjoittajan tarinaa. Raja toden (auto-) ja fiktion välillä hämärtyy.Yleensä autofiktio liitetään proosaan. Mutta Pekka Laihon kirjoittamassa ja näyttelemässä monologissa pääosan esittäjä ja tarina tarrautuvat siinä määrin toisiinsa, että Ylpeyden kohdalla eron tekeminen alkuperäisen lähteen ja tarinan välillä unohtuu tämän tästä. Syntyy autodraamaa. Ylpeys tuli ensi-iltaan tämän vuoden keväällä Teatteri Jurkassa ja on nyt lähtenyt kiertueelle eri puolille Suomea. Turussa tarjolla on kolme vierailuesitystä, viimeinen tulevana perjantaina 2.11 . Reilun tunnin mittainen esitys on tunnelmaltaan tiivis kuvaus yhden suomalaisen miehen tiestä keinuvasta kehdosta kaltereiden taakse lusimaan. Näytelmässä taposta vankilaan tuomittu Veikko Antero Lajusenniemi tekee yleisölle, "kasvoille", tiliä elämästään. Paljon on tullut nähtyä ja koe

Nimestään huolimatta Varissuo on enemmänkin musikaali nykypäivän nuorten elämästä kuin laulunumeroilla höystetty kertomus Turun lähiöalueen valoista ja varjoista. Pääosassa ovat varhaisteinit, joiden kasvuun kohti aikuisuutta projisoidaan monenmoista kohtalonkäännettä. Isyyden problematiikka nousee vahvasti esiin. Satu Rasilan käsikirjoittamista tarinoista löytyy teinirakkautta, -raskautta, rikkoutuneita perheitä ja isättömänä tai äidittömänä kasvamisen kipuja. Synkistä lähtökohdista huolimatta musikaalin kokonaissävy on positiivinen. Kun lähes kolmituntinen spektaakkeli saapuu päätökseen, irrallisina heiluneet tarinanpätkät sidotaan yhteen ja kukin kohtalo kiertyy pehmeän toivorikkaalle kerälle. Varissuohon ladatut tarinat eivät tuoreudella häikäise. Katsoessa tuntuu liiankin usein siltä, että niiden asetelmat ovat tuttuja jo monen monesta muusta yhteydestä. Suuria yllätyksiä juonenkäänteistä ei löydy. Isä löytää haparoivan yhteyden menettämäänsä tyttäreen, vastuuttomat n

Addiktiot ovat aikamme kansansairaus, ja niistä ponnistaa liikkeelle myös englantilaisen Duncan Macmillanin Turun kaupunginteatterissa esitettävä Ihmiset, paikat ja esineet . Näytelmän keskiössä on nuori naisnäyttelijä, joka on erinäisten vaiheiden jälkeen ajautunut pahaan alkoholi- ja huumekierteeseen. Näytelmässä seurataan hänen pyristelyään vieroitusklinikan kautta kohti päihteistä vapaata elämää. Kuva: Otto-Ville Väätäinen 2015 kantaesityksensä Briteissä saanut näytelmä ei ole aiheensa puolesta erityisen originelli, mutta sille antaa lisämausteensa näytelmän vieminen teatterin maailmaan. Näin päähenkilön riippuvuudesta, retkahduksista ja niiden hoidosta kehittyy monikerroksinen tarina, jossa fysiologisiin oireyhtymiin voidaan lisätä pään sekoittava leikki eri identiteeteillä ja rooleilla. Näytelmän Emma ( Pihla Maalismaa ) on myös Tshehovin Lokin Nina, Shakespearen Julia, Ibsenin Hedda Gabler ja tosielämän Saara, ja lopussa ehkä vielä jotain muutakin. Näyttämöllä Emm