Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2022.

Väkivallan varjo

Kouluissa ja työpaikoilla tapahtuvaa kiusaamista on käsitelty julkisuudessa niin monin eri tavoin ja paljon, että voisi kuvitella tämän vastenmielisen ilmiön jo väistyneen sivuun esimerkkinä ihmisyhteisöjen nurjista puolista. Näin ei ole tapahtunut, mistä todistavat tämänkin syksyn lukuisat uutisotsikot, ajankohtaisohjelmat tai poliittisen tason lakiuudistukset . Jälkimmäisellä pyritään antamaan enemmän eväitä kouluille puuttua kiusaamiseen, syrjintään ja väkivaltaan.   Kaunokirjallisuuden puolella kiusaaminen nousi viimeksi otsikoihin Iida Rauman Finlandialla palkitun romaanin Hävitys myötä. Haastatteluissa Rauma tosin korosti tärkeyttä puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kiusaamisen sijasta meidän tulisi keskustella kouluväkivallasta ja tuoda siten näkyville ilmiön todelliset kasvot. Ja vielä parempi olisi, jos nostasimme raa'an nokkaan vielä laajemmin lapsiin kohdistuvan alistamisen, vähättelyn, henkisen ja fyysisen väkivallan. Tähän mustaan maaperään istutti muutama vuos

Perästä kuuluukin kuulua

Loppuvuodesta 2016 yli 60 lastenteatterin ja taidekasvatuksen ammattilaista laati Lastenteatterin manifestin , jossa todetaan: Lastenteatteri on sijoitus tulevaisuuteen. Teatterissa on syvyys, ilo ja elämä.  Teatterin ja draaman tekeminen, kokeminen ja jakaminen antavat kasvavalle lapselle mahdollisuuden katsoa maailmaa toisen silmin ja luoda uudenlaista tulevaisuutta. Teatterin äärellä oleminen vahvistaa lapsen omaa aktiivisuutta, luovuutta ja kykyä toimia yhdessä. Edistä lastenteatteria, yhteinen elämys on askel kohti yhteistä huomista! Manifesti oli tulosta Hämeenlinnassa samana syksynä pidetystä Laadukas lastenteatteri -tapaamisesta, jossa lastenteatterin parissa työtään tekevät tahot jakoivat tietoa ja keskustelivat niin lasten tekemästä teatterista, koulujen draamaopetuksesta, teatteri- ja taidekasvatuksesta kuin lastenteatterin asemasta maamme teatterikentällä. Tilaisuus oli Taiken koordinoima. Manifestin allekirjoitti nopeasti reipas joukko alan toimijoita. Lasten ja nuor

Lyhyt onni

Jos odottaa musikaalilta muutamaa korvamatoa, näyttäviä joukkotansseja ja värikkäitä pukuja, kaupunginteatterin Hiljaiset sillat tuottaa pettymyksen. Näiden sijasta Robert James Wallerin menestysromaaniin (1992) perustuva sovitus on sangen keskittynyt ja hieman vähäeleinen, kuin tarkoituksella pateettista aihettaan alleviivamaton. Kielletty rakkaus: onni lyhyt, elämä pitkä. Wallerin kymmeniä miljoonia myynyttä romaania seurasi muutaman vuoden päästä (1995) elokuva, jota tähdittivät Clint Eastwood ja Meryl Streep , jälkimmäinen ties momennenko Oscar-ehdokkuuden arvoisesti. Näyttämölle ja musikaaliksi tarina kääntyi 2013 ja viihtyi tämän jälkeen muutaman kuukauden Broadwayllä, kunnes siirtyi maailman estradeille muiden Tellusta kiertävien musikaalisatelliittien seuraan. Marsha Normanin kirjoittamasta ja Jason Robert Brownin säveltämästä teoksesta huokuu romaanin tarinallinen pienimuotoisuus. Eletään 60-lukua ja syrjäiseen maaseutukaupunkiin ilmestyy vieras mies, joka kohtaa arkiseen

Bravissimo!

Italiankielessä bravo tarkoittaa taitavaa, hyvää, reipasta ja kelvollista, ja miten hyvin nuo adjektiivit voidaankaan liittää Red Nose Companyn Aleksis Kiveen ! Turussa vieraileva hulvaton esitys on ensimmäisestä iskusta viimeiseen taidokasta, vauhdikasta ja syvälle tunteisiin menevää teatteria, jonka edessä superlatiivimuodonkin käyttö tuntuu luontevalta: Bravissimo ! Red Nose Companyn klovniteatteriesityksen ensi-ilta oli Kansallisteatterissa jo helmikuussa, mistä se kulkeutuu tämän syksyn aikana eri puolille Suomea, Turkuun, Jyväskylään, Tampereelle ja Lahteen. Oletettavaa on, että kansalliskirjailijamme tuotantoa ja elämänvaiheita luotaavaa esitystä nähdään vielä pitkään tämänkin jälkeen. Kahden klovnin, Miken ( Tuukka Vasama ) ja Zinin ( Timo Ruuskanen ) tapa tutkiskella tämänkertaista kohdettaan, Aleksis Kiveä , on uteliaan myönteistä ja lempeän humoristista asennetta myöten tuttua jo kaksikon aiemmista produktioista. Näissä on tunkeuduttu Ilmari Kiannon ( Punainen viiva , 2016

Kohtalon voima

Kaupunginteatterin syksy on käynnistynyt tiivistahtisella tendenssinäytelmällä Kunnia , jossa harkitsemattomat sanat ja teot tuivertavat tuulen tavoin pientä perhettä. Parituntinen näytelmä kulkee syytösten, epäilysten, selitysten ja epäonnistuneiden ratkaisuyritysten kautta kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua. Tragediaa ei tässä seuraa puhdistautuminen, ellei sellaiseksi lasketa lohduttomuuden, surun ja säälin sekaista tunnekimaraa. Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama draama kytkeytyy ajankohtaiseen ja paljon tapetilla olevaan kysymykseen seksuaalisesta häirinnästä. Siitä sen liittyminen aikamme moraalisiin ja yhteiskunnallisiin agendoihin. Keskiöön on nostettu teini-ikäisen tyttären suhde yksinhuoltaja-isään. Miehinen puhumattomuuden kulttuuri ja tunneherkkyyden kapea rekisteri vievät puolestaan toimintaa eteenpäin. Lopputulema on kylmien ja osoitetta vailla olevien repliikkien kylmä puhuri, jota roolihenkilöiden keskinäinen fyysinen etäisyydenotto myös kuvastaa. Isä ( Kari-Pekka To

Sota kaukana ja aivan lähellä

Runoudessa talo usein symboloi ihmisen minuutta, ja Ukrainan nykytilaa kuvaavalle lukudraamalle ei sopivampaa nimeä voisikaan löytää. Talo horjahti on osa maailmanlaajuista esittävien taiteiden ja taiteilijoiden hyväntekeväisyyshanketta, joka toteutettiin Turussa 19. huhtikuuta. Venäjän ja Ukrainan meneillään olevassa sodassa tuhoutuvat ja murskaantuvat niin todelliset kuin sisällemme rakentuneet talot.  Kaupunginteatterin näyttelijöiden toteuttamaan esitykseen sisältyy tekstinäytteitä sodan keskellä olevilta ukrainalaisilta kirjailijoilta. Kirjeet, päiväkirjamerkinnät, monologit ja draamalliset kohtaukset välittyivät Satu Rasilan ohjaamassa esityksessä kuin reaaliajassa, ilman sen suurempia eleitä tai rekvisiittaa, luentana, joka tuli sanojen voimasta lähelle ja koskettaen. Minna Hämäläisen , Ulla Koivurannan , Kimmo Rasilan , Ulla Reinikaisen ja Markus Ilkka Uolevin tulkitsemat tekstit olivat loppuun asti korutonta kertomaa. Tarinat arjen äkillisestä katkeamisesta pysähdyttivät j

Vihollinen sisälläni

Kaupunginteatterin kevään ohjelmistosta löytyy yksi ranskalaisen Florian Zellerin (s. 1979) hittinäytelmistä, Äiti . Perhetrilogian tunnetuin osa lienee edelleen Isä , joka nousi Zellerin ohjaamana ja käsikirjoittamana elokuvaversiona Oscar-kategoriaan. Mutta Äiti oli se ensimmäinen menestys ja sarjan päättävä Poika (2018) kerää parhaillaan kehuja ympäri maailmaa ja nähtäneen piakkoin myös valkokankaalla.  Zeller oli kerännyt mainetta kirjailijana kotimaassaan jo ennen ylistettyjä draamojaan. Kolmannella romaanillaan La Fascination du pire (2004) hän voitti Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon (Goncourt) ja pari vuotta myöhemmin näytelmät alkoivat nekin kerätä kunniaa. 2010 ensi-iltaan noussut Äiti sai vuoden parhaan näytelmän ehdokkuuden kisassa (Molière-palkinto), jonka Zeller oli voittanut jo kerran aiemmin. Isä (2012) oli Zellerin käyntikortti ja matkalippu Pariisista Lontooseen ja Broadwaylle. Saapuessaan englanninkielisille näyttämöille 2014 se oli jopa siinä määri

Aika kuunnella

Turun ja Tampereen teattereiden yhteistuotantona esitettävä Kaksi paavia lienee meistä useammille tutumpi elokuvana kuin näytelmänä. Sen ydin tiivistyy mainiosti ohjaaja Tiina Puumalaisen käsiohjelmaan kirjaamaan mietelmään: "Yksin voi kyllä puhua, mutta ei keskustella." Uusiseelantilaisen Anthony McCartenin kirjoittamassa näytelmässä on tietenkin mukana muutakin kuin keskusteluyhteyden löytämistä näkemyksiltään vastakkaisten ihmisten välillä. Katolista kirkkoa järisytti 2013 kaikkien muiden pinnalla olevien skandaalien ja ristiriitojen (pedofilia-syytteet, verosotkut, kirkon suhtautuminen ehkäisyyn, homoseksuaalisuuteen ja pappien selibaattilupaukseen) ohella silloisen paavin toivomus eläköityä virasta, josta ei yleensä ollut tapana lähteä kuin hautaan saatettuna. Näistä dramaattisista lähtökohdista McCarten laati näytelmän, jossa etualalle nousevat kuitenkin peri-inhimilliset ja yksilölliset kysymykset riittämättömyyden tunteesta, syyllisyydestä, luopumisesta, uusien ha

Miesten puheet

Miesten puheet ovat pääosassa Veikko Huovisen romaanissa Lampaansyöjä t (1970). Miesten puheista koostui myös kaupunginteatterin Sopukassa vieraillut dramatisointi teoksesta. Valtteri Halisevan , Jussi Lankosken ja työryhmän laatima puolitoistatuntinen sisällyttää esitykseensä alkuperäisteoksen karvoineen kaikkineen.  Huovisen teos tunnetaan parhaiten sen pohjalta laaditusta elokuvasta (1972), jossa aikansa suosikkinäyttelijät, Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen esittivät tarinan hyväntahtoisia ja suulaita päähenkilöitä, Sepeä ja Valtteria. Kahden "koirasihmisen" retkellä ammutaan ja syödään muutama lammas, ollaan siis "laillisen yhteiskunnan ulkopuolella", kuten kirjailija romaaninsa saatesanoissa toteaa. Ulkonaista juonta kuljetetaan viinanjuonnin ja miesten juttujen keralla päätökseen, jossa kaverukset heittävät toisilleen miehisen lämpöiset hyvästit. "Käteltiin. Sanottiin, että pidähän yhteyttä ja soittelehan joskus." Huovinen itse aikoinaan pyyteli

Se jokin meissä on

Amadeus on kirjoittajansa Peter Schaffer in mukaan "musta ooppera", ja synkkä se onkin sekä puhdasta oopperaa myös aiheensa puolesta. Näytelmä väittää päähenkilönsä suulla, että Itävallan keisarin hovisäveltäjä Antonio Salieri (1750-1825) myrkytti Mozartin. Huhu lähti liikkeelle jo Salierin eläessä, mutta todellisuuspohjaa siinä ei ollut, paitsi tuonaikainen toreilla ja turuilla käyty suoratoistojuoruilu. Kompapuheesta laati varhaisen pienoisdraaman jo Pushkin 1830-luvulla ja muutamien muidenkin taiteentekijöiden myötävaikutuksella Salieri on saanut kantaa tätä kyseenalaista kunniaa läpi vuosisatojen. Uudelleen tarina herätettiin henkiin vielä 1980-luvulla, ensiksi Schafferin näytelmän kautta, sitten Milos Formanin menestyselokuvan. Schafferin rikos- ja murhadraama on moderni klassikko, tematiikkansa ja rakenteensa puolesta ajaton näytelmä, jossa lähtötilanne toimii myös ironisena peilauksena sille, mitä kaikkea me olemmekaan valmiita uskomaan. * Kateuden, koston, kaunan