Parenteeseja

Yksityisetsivävetoista rikosdraamaa on Turussa totuttu näkemään lähinnä Naantalin Emma-teatterissa, jonne kaupunginteatteri on tuottanut harva se kesä jonkin Vares-dekkarin. Tänä syksynä kuitenkin turkulaisen Jussi Marttilan esikoisromaani Veden varaan (2020) on viety peräti isolle näyttämölle. Tuloksena on visuaalisesti näyttävä kuka-sen-teki -mysteeri, jossa moni asia peittyy sumuun. Marttilan romaani julkaistiin aikoinaan osana True Crime -sarjaa, mikä antaa viittauksen teoksessa käsiteltyjen tapahtumien todenperäisyyteen. Aurajokeen ihmisiä kohtalokkain seurauksin tuuppaava murhaaja lienee kuitenkin enemmän kuvitelmaa kuin totta. Mutta vuosikymmenten aikana useampi ihminen on Turussa päätynyt kadonneiden mappiin, mikä toimii lähtölaukauksena Marttilan tapausten ympärille rakennetulle rikostarinalle. Tarua ja totta -yhdistelmästä muotoutuu Marttilan näppäimistöltä hieman kaavamainen dekkari, jossa yksityisetsivä jahtaa murhaajaa yhteistyössä viinaan menevän konstaapelin kanssa. Ede

Kun puolalaisen Stanislaw Lemin (1921-2006) romaanista Solaris (1961) julkaistiin uusi elokuvaversio 2002, kirjailija laati tästä lyhyen, kuivahkon lausunnon . Steven Soderberghin elokuvassa Lemiä murehdutti ja suututti se, miten romaanin syvin olemus oli typistetty rakkaustarinaksi. Kirja kun käsittelee, toisin kuin elokuva, ihmisen kohtaamista ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevan olomuodon kanssa. "Siksi kirjan nimi on 'Solaris' eikä 'Rakkautta ulkoavaruudessa'", Lem totesi. Lem ei ollut tuota kirjoittaessa vielä nähnyt Soderberghin elokuvaa, arveli myös, että näkemättä jää. Kunhan oli lukenut muutaman kritiikin. Mutta ei hän ollut myöskään rajattoman suotuisa Tarkovskin aiemmalle (1972) romaanitulkinnalle. Lemin tuntema vastenmielisyys Soderberghin ja Georg Clooneyn tähdittämään versioon juontaakin hieman toisaalle, inhoon ja epäilyyn ylipäätään amerikkalaista tieteiskirjallisuutta kohtaan. Kaikenmaailman hirviöt, katastrofit tai ruusunpunaiset onn

Turun kaupunginteatterin meneillään olevaan esityskauteen 2023-24 sisältyy kymmenkunta omaa ja yhteistuotantoa sekä toistakymmentä vierailua. Jälkimmäiset ovat joko nopeita, yhden esityskerran piipahduksia tai lyhyen tovin kestäviä pysähtymisiä. Ja kuten vierailun henkeen sopii, ehkä vielä joskus tavataan, tai sitten ei. Talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan. Naapuritontin myllerryksiin totuttautuvassa kaupunginteatterissa on ehtinyt syksyllä kyläillä jo suurta ja pienempää produktiota. Päänäyttämöllä toteutettu Tero Saarinen Companyn Transit (26.9.) oli visuaalisesti ja äänimaailmaltaan mahtipontinen, kehollinen syväsukellus ekosysteemeihin ja puheenvuoro ihmisen tilasta, Eeva Soivion ja Lauri Maijalan kirjoittama monologi Mustarastas (6.10.) tosipohjainen tarina eräästä ihmisestä, joka katosi ja kuvaus surutyöstä, joka ei pääty. Kun yksi tulee paikalle ovenpielet ryskyen, toinen hiipi hiljaa ja asettuu istumaan sieltä meitä tutkaillen. Saarisen koreografiaan pohjautuva Tra

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa ilmestyi alkujaan 2020, mutta siitä on lyhyen ajan sisällä nähty jo kolme näyttämöllistä tulkintaa. Toisen maailmansodan suomalaisia naiskohtaloita kuvittava kertomus kiinnostaa kaunokirjallisena dokumentaationa vaietusta aiheesta ja omaa juonirakenteensa puolesta klassisen tarinan ihmisistä, jotka ovat matkalla, tien päällä, kävelemässä kohti suurta tuntematonta. Helmikuussa romaani siirtyi Susanna Airaksisen dramatisoimana ensiksi Helsingin Kaupunginteatterin lavalle, sitten Piia Peltolan ohjaamana Ouluun . Tuoreinta, yhteistuotantona laadittua ja Mikko Roihan dramatisoimaa, ohjaamaa ja lavastamaa versiota esitetään seitsemän teatterin yhteistuotantona nyt Turussa.   Kinnusen alkuperäinen teos on alaotsikonsa mukaisesti "vaellusromaani". Sodan suhdanteet ovat muuttuneet, entisistä aseveljistä on tullut vihollisia, Lappi on poltettu, ja nyt viisi naista pakenee tulossa olevaa maanpetostuomiotaan rajan yli Suomeen. Heidän ri

Pinkit värit hehkuvat Turun kaupunginteatterin Pikku naisissa , ja varmimman vakuudeksi esityksen nimi on kirjoitettu isolla esityslavan laitaan. Ei epäilystäkään, olemme astumassa johonkin toiseen, mahdolliseen todellisuuteen.   Kolme vuosikymmentä sitten kirjallista maailma elähdyttivät nuorille naisille suunnatut (ja naisten kirjoittamat) romanttiset, humoristiset ja itseironiset kertomukset, joissa leikiteltiin sukupuolirooleilla, vanhentuneilla asenteilla ja ennakko-odotuksilla siitä, mikä on naisen paikka miehisessä maailmassa.Taisteluun patriarkaattia vastaan käytiin romaanitaiteen asein ensiksi angloamerikkalaisessa maailmassa, josta se laajeni kohta myös muualle. Kirjallinen lajityyppi sai nimekseen chick lit , jonka meidän Kielitoimistomme sittemmin käänsi "mimmi-, pimu- tai sinkkukirjallisuudeksi". Tänään näistä vaihtoehdoista pidetään parhaimpana ensinnä mainittua. Yhdysvaltalaisen Louisa May Alcottin (1832-88) romaanin Pikku naisia ilmestymisestä on jo yli 150

Taiteessa lajityyppien sekoitukset tuottavat yleensä yllätyksiä ja nyrjäyttävät vastaanoton. Satu Rasilan kirjoittama ja ohjaama Ilman sinua on aikoinaan lähtenyt liikkeelle kuunnelmana ja edennyt tänä keväänä näyttämötoteutukseen asti. Puheeseen, dialogiin perustuvasta muodosta on rakentunut toiminnallinen draama, henkilöt ovat heränneet henkiin ja astuneet yleisön eteen. Käsiohjelmassa Rasila kertoo motiiveistaan muokata kuunnelmasta draamaa tarpeellaan "tietää tämän nelikon kriisistä enemmän". Uteliaisuus ajoi toistamiseen tarinan äärelle, näiden elämänkriisien kanssa kamppailevien, tuosta "elämänmylläkästä" vauhtia ottavien henkilöiden sisuksiin. Kun parisuhteen uskottomuus lihallistuu näyttämölle, kuunnelmaversion suorapuheisuus kohtaa teatterintekemisen fyysiset olosuhteet. Nyt ei enää vain kuunnella, nyt myös katsotaan, nähdään ja ollaan katsottavana.  Ilman sinua nyrjäyttää näin muodon tasolla, mutta kuljettaa myös draamallisesti tunnelmasta toiseen. Mari

Kalevala, Kivi ja Linna ovat suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin betonijalkaa, ja vaikka perustaa jyrsitään aika ajoin, se tuntuu kestävän. Kuten nyt esimerkiksi Teatteri Vanhan Jukon ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotannon , jossa nyrhitään Tuntematonta sotilasta nuorta energiaa säästämättä. Lopputulos on komea pytinki, jota sietää ihailla läheltä ja kaukaa. Linnan kuvaus talvi- ja jatkosodan tapahtumista itärajamme tuntumassa laadittiin aikoinaan purevaksi ja romaanimuotoon puetuksi tarinaksi ihmisen karusta osasta, kun sota repii unelmilta siivet ja ihmisen pimeä mieli tarttuu kiinni helmaan. Tuntemattoman sotilaan alkuperäisessä käsikirjoituksessa Linnan syyttävä sormi tökki ylempää upseeristoa, armeijaa ja ylipäätään sodan aiheuttamaa ja tappamisen tuottamaa moraalikatoa.  1954 julkaistuun, joiltakin osin sensuroituun romaaniversioon, sisältyi siihenkin siinä määrin riittävä määrä kriittistä aineistoa, että se sai yhtä monet hurraamaan kuin pahoittamaan mielensä. Toini