Uusi teatterikausi on kohta nytkähtämässä liikkeelle myös Turun kaupunginteatterissa. Ohjelmistokartta näyttää lupaavalta. Tulossa on teatteria laidasta laitaan, mikä tarkoittaa sitä, että lavoilla nähdään niin komediaa kuin mollivoittoista tarinankerrontaa ryyditettynä musiikilla, nukeilla ja näyttävillä lavasteilla. On vierailijaa, uutta ja tuoretta talolta, sekä muutama jo useammalle kierrokselle viritetty esitys.
Yksi jälkimmäisistä on Panu Raipian ja Joel Elstelän tulkinta Mika Waltarin rikosklassikosta Komisario Palmun erehdys. Näytelmän pohja on Waltarin 1940 ilmestyneessä toisessa Palmu-romaanissa, josta Matti Kassila ohjasi ja kirjailija itse käsikirjoitti samannimisen elokuvatulkinnan 1960. Kassilan elokuva toimi puolestaan alkuna Palmu-filmatisoinneille, joita tehtiin kaikkiaan neljä 1960-69.
Elstelän dramatisointi nähtiin näyttämöllä ensimmäisen kerran Helsingin kaupunginteatterissa 2016. Siitä eteenpäin näytelmä on kiertänyt pitkin ja poikin maamme teattereita, ja vastaanotto on yleensä ollut myönteinen.
Turussa Palmua on Taneli Mäkelän hahmossa esitetty keväästä lähtien, ja esitykset jatkuvat siis ainakin vielä vuoden loppuun asti. Brittiläinen runoilija ja kriitikko T. S. Eliot puhui aikoinaan "staattisesta selvittelydraamasta" kuvaamaan näytelmiä, joissa draaman kaari on alistettu pikemminkin puheelle ja henkilöasetelmille kuin toiminnalle. Eliotin omat näytelmät vuosikymmeniä sitten edustivat tätä draaman tyyppiä, mutta ei Komisario Palmun erehdys ole sekään huono esimerkki. Myös siinä rikos ratkaistaan dialogiin sisällytettyä päätelmäketjua hyödyntäen.
Komisario Palmun erehdys ei häpeile velkaansa elokuvaversiolle. Tässä suhteessa se eroaa Eliotin sosiodraamoista, joissa tukea haettiin syvältä kulttuurimme alkulähteiltä, kreikkalaisesta tragediasta. Raipian ohjauksessa toistuvat Kassilan elokuvasta tutut kohtaukset (Kokki laulamassa "Silmät tummat kuin yö", tutkijoiden marssi murhapaikalle, Palmun loppuähkäisy), joista yleisö saa itselleen nostalgista viihdykettä. Yleistunnelma on komediallinen, mikä sekin toistaa uskollisesti pohjatekstiään.
Kassilan elokuva oli aikoinaan kuin raikas tuulahdus mustavalkoharmaaseen suomalaiseen kulttuuri-ilmastoon. Tänään siitä laaditut teatteriversiot syntyvät tyydyttämään toisenkaltaisia tarpeita. Näistä nostalgia ei liene se vierain. Kun loppukeväästä istuin täyteenahdetun pääkatsomon parvekkeen takimmaisessa rivissä, sieltä sun täältä saatoin kuulla ennakoivia versioita näyttämöllä kohta lausutuista repliikeistä. Mikä oli hilpeätä sekin.
Yksi jälkimmäisistä on Panu Raipian ja Joel Elstelän tulkinta Mika Waltarin rikosklassikosta Komisario Palmun erehdys. Näytelmän pohja on Waltarin 1940 ilmestyneessä toisessa Palmu-romaanissa, josta Matti Kassila ohjasi ja kirjailija itse käsikirjoitti samannimisen elokuvatulkinnan 1960. Kassilan elokuva toimi puolestaan alkuna Palmu-filmatisoinneille, joita tehtiin kaikkiaan neljä 1960-69.
Turussa Palmua on Taneli Mäkelän hahmossa esitetty keväästä lähtien, ja esitykset jatkuvat siis ainakin vielä vuoden loppuun asti. Brittiläinen runoilija ja kriitikko T. S. Eliot puhui aikoinaan "staattisesta selvittelydraamasta" kuvaamaan näytelmiä, joissa draaman kaari on alistettu pikemminkin puheelle ja henkilöasetelmille kuin toiminnalle. Eliotin omat näytelmät vuosikymmeniä sitten edustivat tätä draaman tyyppiä, mutta ei Komisario Palmun erehdys ole sekään huono esimerkki. Myös siinä rikos ratkaistaan dialogiin sisällytettyä päätelmäketjua hyödyntäen.
Komisario Palmun erehdys ei häpeile velkaansa elokuvaversiolle. Tässä suhteessa se eroaa Eliotin sosiodraamoista, joissa tukea haettiin syvältä kulttuurimme alkulähteiltä, kreikkalaisesta tragediasta. Raipian ohjauksessa toistuvat Kassilan elokuvasta tutut kohtaukset (Kokki laulamassa "Silmät tummat kuin yö", tutkijoiden marssi murhapaikalle, Palmun loppuähkäisy), joista yleisö saa itselleen nostalgista viihdykettä. Yleistunnelma on komediallinen, mikä sekin toistaa uskollisesti pohjatekstiään.
Kassilan elokuva oli aikoinaan kuin raikas tuulahdus mustavalkoharmaaseen suomalaiseen kulttuuri-ilmastoon. Tänään siitä laaditut teatteriversiot syntyvät tyydyttämään toisenkaltaisia tarpeita. Näistä nostalgia ei liene se vierain. Kun loppukeväästä istuin täyteenahdetun pääkatsomon parvekkeen takimmaisessa rivissä, sieltä sun täältä saatoin kuulla ennakoivia versioita näyttämöllä kohta lausutuista repliikeistä. Mikä oli hilpeätä sekin.
Kommentit
Lähetä kommentti