Turun kaupunginteatterin Amélie muistuttaa tuotannollisilta puitteiltaan teatterin edellistä suurmusikaalia, Viimeinen laiva (2017-18). Molempien alkuperäisten produktioiden taustalta löytyy nopea nousu pieniltä lavoilta suurille ja yhtä pikainen laskeutuminen teattereiden perusohjelmatäytteeksi. Craig Lucasin, Daniel Messén ja Nathan Tysenin käsikirjoittama ja säveltämä sovitus ranskalaisesta menestyselokuvasta (2001) sai ensi-iltansa 2015, siirtyi pari vuotta myöhemmin Broadwaylle, mutta katosi sieltä reilun viidenkymmenen esityksen jälkeen.
Tämä ei tarkoita sitä, että Amélie olisi huono, kelvoton tai edes ei-katsomisen arvoinen musikaali. Pikainen katselmus sen saamiin arvioihin eri medioissa (Broadway-tähtien keskiarvo kriitikoilta 6,21/10) kertoo, että Amélien kohdalla ongelma ei ole koskaan ollut esityksissä tai näyttämöllepanossa vaan pikemminkin teatterin tai musikaalin peruselementeissä: tarinassa ja musiikissa. Tältäkin osin vertailukohta Viimeiseen laivaan on otollinen. Jälkimmäisessä ei edes Stingin musiikki onnistunut viemään musikaalia maaliinsa. Kun tarina ei kanna, eikä katsojalle synny tunne- tai kokemuksellista sidettä näyttämöllä esitettyyn, tempusta ei tehdä taikaa.
Samaan aikaan on tosin todettava, että aivan kuten Amélien elokuvaversion, myös musikaalin kohdalla mielipidehajonta puolesta ja vastaan on melkoinen.
Amélien kohdalla lähtökohta onnistumiseen on tietenkin vaikea. Jean Pierre Jeunet'n menestyselokuvan kokeneille - ja siitä pitäneille - taiteenmuodosta toiseen siirtyminen voi olla liian iso pala purtavaksi. Elokuvan maagilliset elementit (maailma nähtynä päähenkilön fantasioina) eivät sellaisenaan siirry teatterin kielelle. Kun vastaavuuksia kuitenkin haetaan, näissä saattaa piillä oma vaaransa.
Musikaalin tarina hiljaisesta, omassa mielikuvitusmaailmassaan elävästä tytöstä on näyttämölle siirrettynä haastava. Elokuvassa Amélien itsepäinen pyrkimys vaikuttaa myönteisellä tavalla läheistensä elämään on kaikkine efekteineen (ja kertojan selittävine repliikkeineen) helpompi ottaa vastaan kuin näyttämöllä. Se mikä elokuvassa on juonenkuljetusta, on lavalla kohtauksesta ja laulusta toiseen hyppimistä.
Amélien ongelma useiden kriitikoiden mukaan on ollut juuri siinä, että (draamallisesti haasteellisen tarinan ohella) kertomusta kokoavaa sävelkulkua siitä ei löydy. Kohtaukset, jotka ovat melkeinpä produktioista riippumatta myös näyttäviä, seuraavat toisiaan vailla keskinäistä yhteyttä. Laulunumerot ovat kelvollisia, mutta mieleenpainuvia korvamatoja ei niiden joukossa ole.
Mutta aivan kuten vastaavat versiot angloamerikkalaisilla näyttämöillä myös Turun adaptaatiota kestää katsella. Reija Wäreen ohjaus, Jani Uljaksen lavastus ja Jussi Vahvaselän musiikin sovitus Erika Turusen pukusuunnittelua tai Marketta Tikkasen nimiroolia unohtamatta vievät reilun kaksituntisen kevyesti liitäen finaaliin. Näyttämölle luotu satumainen Pariisi tuskin pettää kenenkään odotuksia ja jättimäinen kultakala tai tanssiksi pistävä puutarhatonttu löytävät nekin paikkansa värikkäässä, joskin hieman oudolta kalskahtavassa näyttämökuvassa. Vaikka tarinan lukuisat käänteet ja lukuisten sivuhenkilöiden kohtalot yltävät kiinnostavuudessaan ehkä parille ensimmäiselle penkkiriville, esityksestä ei puutu hyvää tarkoittavaa energiaa.
Eräs brittikriitikko oli sitä mieltä, että Amélie on musikaalina kuin ranskalainen jälkiruoka, crème brulée, hieman makea, mutta maultaan mitäänsanomaton. Itselleni mieleen tulee ranskalainen kevyt aamiainen, le petit déjeuner, maitokahvia ja patonginpala. Sillä pääsee päivä hyvin alkuun, mutta raavaan teatterinrakastajan eineeksi se ei riitä.
Samaan aikaan on tosin todettava, että aivan kuten Amélien elokuvaversion, myös musikaalin kohdalla mielipidehajonta puolesta ja vastaan on melkoinen.
Amélien kohdalla lähtökohta onnistumiseen on tietenkin vaikea. Jean Pierre Jeunet'n menestyselokuvan kokeneille - ja siitä pitäneille - taiteenmuodosta toiseen siirtyminen voi olla liian iso pala purtavaksi. Elokuvan maagilliset elementit (maailma nähtynä päähenkilön fantasioina) eivät sellaisenaan siirry teatterin kielelle. Kun vastaavuuksia kuitenkin haetaan, näissä saattaa piillä oma vaaransa.
Musikaalin tarina hiljaisesta, omassa mielikuvitusmaailmassaan elävästä tytöstä on näyttämölle siirrettynä haastava. Elokuvassa Amélien itsepäinen pyrkimys vaikuttaa myönteisellä tavalla läheistensä elämään on kaikkine efekteineen (ja kertojan selittävine repliikkeineen) helpompi ottaa vastaan kuin näyttämöllä. Se mikä elokuvassa on juonenkuljetusta, on lavalla kohtauksesta ja laulusta toiseen hyppimistä.
Amélien ongelma useiden kriitikoiden mukaan on ollut juuri siinä, että (draamallisesti haasteellisen tarinan ohella) kertomusta kokoavaa sävelkulkua siitä ei löydy. Kohtaukset, jotka ovat melkeinpä produktioista riippumatta myös näyttäviä, seuraavat toisiaan vailla keskinäistä yhteyttä. Laulunumerot ovat kelvollisia, mutta mieleenpainuvia korvamatoja ei niiden joukossa ole.
Mutta aivan kuten vastaavat versiot angloamerikkalaisilla näyttämöillä myös Turun adaptaatiota kestää katsella. Reija Wäreen ohjaus, Jani Uljaksen lavastus ja Jussi Vahvaselän musiikin sovitus Erika Turusen pukusuunnittelua tai Marketta Tikkasen nimiroolia unohtamatta vievät reilun kaksituntisen kevyesti liitäen finaaliin. Näyttämölle luotu satumainen Pariisi tuskin pettää kenenkään odotuksia ja jättimäinen kultakala tai tanssiksi pistävä puutarhatonttu löytävät nekin paikkansa värikkäässä, joskin hieman oudolta kalskahtavassa näyttämökuvassa. Vaikka tarinan lukuisat käänteet ja lukuisten sivuhenkilöiden kohtalot yltävät kiinnostavuudessaan ehkä parille ensimmäiselle penkkiriville, esityksestä ei puutu hyvää tarkoittavaa energiaa.
Eräs brittikriitikko oli sitä mieltä, että Amélie on musikaalina kuin ranskalainen jälkiruoka, crème brulée, hieman makea, mutta maultaan mitäänsanomaton. Itselleni mieleen tulee ranskalainen kevyt aamiainen, le petit déjeuner, maitokahvia ja patonginpala. Sillä pääsee päivä hyvin alkuun, mutta raavaan teatterinrakastajan eineeksi se ei riitä.
Kommentit
Lähetä kommentti