Dostojevskin romaanien kohdalla on tullut tavaksi puhua niiden moniäänisyydestä, polyfoniasta. Romaaneissa aatteet, ideologiat, poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset risteävät ja asettuvat toisiaan vasten. Kertoja antaa aikaa ja tilaa kuvittelemiensa henkilöiden sisäisen maailman tuomisessa lukijalle näkyväksi.
Jos otetaan tämä äänten keskinäinen itsenäisyys lähtökohdaksi, Dostojevski tuntuu asettuvan luontevasti näyttämölle. Tämän voi hyvin itse kukin todeta Turussa nyt esitettävästä sovituksesta, jossa tosin moniäänisyyttä toteutetaan monologisesti, yhden näyttelijän luomien lukuisten persoonien kautta.
Dostojevskin suurista romaaneista Riivaajat ilmestyi 1872, muutama vuosi Rikoksen ja rangaistuksen (1866) ja Idiootin (1869) jälkeen. Kirjailijan pääteoksena pidetty Karamazovin veljekset (1880) odotti vielä tulemistaan. Riivaajat on eräänlainen sekamuoto poliittista ja psykologista romaania, josta löytyy niin satiiria kohdistuen alempaan ja ylempään porvaristoon ja venäläiseen elämäntapaan kuin traagista kuvausta yksilöiden hukkumisesta tai hukuttautumisesta ideoiden ja ideologioiden maailmaan. Tapahtumapaikkana on kuvitteellinen pikkukaupunki, jossa aktivistiryhmä suunnittelee attentaattia.
Romaanin nimi viittaa Raamatun kertomukseen Jeesuksesta, joka ajoi erästä miestä piinanneet riivaajat sikoihin, jolloin koko lauma heittäytyi jyrkänteeltä alas. Uskonnollinen tematiikka, joka on leimallinen osa Dostojevskin tuotantoa, tulee esille myös Riivaajissa. Aivan kuten Rikoksessa ja rangaistuksessa, myös Riivaajissa ratkaisu yksilöä piinaavien, maailmaa selittävien ja siihen muutosta hakevien tekojen kakofoniaan löytyy ihmisen henkilökohtaisesta suhteesta uskontoon.
Dostojevskin sisällön ja muodon puolesta massiivinen, ja kerronnallisesti hajanainen teos on kääntynyt Tuomo Rämön sovittamana intensiiviseksi kamaridraamaksi. Pienimuotoisuus korostuu Markus Järvenpään yhdenmiehen esityksessä, jossa tarinan keskeisiä henkilöitä roolitetaan pienin, toisistaan erottautuvien eleiden, asentojen tai hahmoja merkitsevien esineiden (silmälasit, hanskat, viuhka, liina, pallo) avulla. Niin käsikirjoituksen kuin toteutuksen osalta kokonaisuus on sisäiseltä rytmiltään onnistunut.
Kaksituntinen esitys on yksinään lavalla esiintyvälle näyttelijälle voimainponnistus, josta Järvenpää selviytyy taidokkaasti. Tekemisen intensiteetti ei katoa ja siirtymät hahmosta toiseen ovat rauhallisen selkeitä, vailla ylikarrikointia.
Suhteessa alkuperäiseen teokseen esityksessä on tehty joitakin modernisointeja, mutta Dostojevskin tarkkanäköinen erittely anarkistiryhmän sisäisestä dynamiikasta ulottuen kyynisiin huomioihin siitä, miten propagandaa käytetään, löytyvät myös kaupunginteatterin Sopukasta. Kylmäävää tunnelmaa katkaisevat humoristiset poikkeamat epävarman kosijan ja pateettisen, mielensä pahoittaneen isän hahmoissa, joiden kautta Riivaajien myös koominen ulottuvuus tulee esille.
Yleisön vieminen salaliittolaisina mukaan näytelmään on oivallinen ratkaisu. Katosta roikkuva kettinkiverho luo tilaan juuri sitä pahaenteistä uhkaa ja kylmyyttä, joista Dostojevskin, ja meidän maailmamme on tehty.
Neljän teatterin (Tampere, Turku, Teatteri Jurkka, Teatteri KSR) yhteistyönä syntynyt esitys on tärkeä puheenvuoro aikaamme riivaavista ongelmista, joista ihmisten tarrautuminen yksinkertaisia toimintamalleja tarjoaviin houkutuksiin, ei ole vähäisin. Venäläisen aateromaanin mestarin ajatuksellista syvyyttä esitys ei tavoita, mutta äänten sekamelska on siinäkin läsnä. Niitä tarkkaan kuuntelemalla ymmärrämme myös jotakin itsestämme.
 |
| Kuva: Marko Mäkinen |
Dostojevskin suurista romaaneista Riivaajat ilmestyi 1872, muutama vuosi Rikoksen ja rangaistuksen (1866) ja Idiootin (1869) jälkeen. Kirjailijan pääteoksena pidetty Karamazovin veljekset (1880) odotti vielä tulemistaan. Riivaajat on eräänlainen sekamuoto poliittista ja psykologista romaania, josta löytyy niin satiiria kohdistuen alempaan ja ylempään porvaristoon ja venäläiseen elämäntapaan kuin traagista kuvausta yksilöiden hukkumisesta tai hukuttautumisesta ideoiden ja ideologioiden maailmaan. Tapahtumapaikkana on kuvitteellinen pikkukaupunki, jossa aktivistiryhmä suunnittelee attentaattia.
Romaanin nimi viittaa Raamatun kertomukseen Jeesuksesta, joka ajoi erästä miestä piinanneet riivaajat sikoihin, jolloin koko lauma heittäytyi jyrkänteeltä alas. Uskonnollinen tematiikka, joka on leimallinen osa Dostojevskin tuotantoa, tulee esille myös Riivaajissa. Aivan kuten Rikoksessa ja rangaistuksessa, myös Riivaajissa ratkaisu yksilöä piinaavien, maailmaa selittävien ja siihen muutosta hakevien tekojen kakofoniaan löytyy ihmisen henkilökohtaisesta suhteesta uskontoon.
Dostojevskin sisällön ja muodon puolesta massiivinen, ja kerronnallisesti hajanainen teos on kääntynyt Tuomo Rämön sovittamana intensiiviseksi kamaridraamaksi. Pienimuotoisuus korostuu Markus Järvenpään yhdenmiehen esityksessä, jossa tarinan keskeisiä henkilöitä roolitetaan pienin, toisistaan erottautuvien eleiden, asentojen tai hahmoja merkitsevien esineiden (silmälasit, hanskat, viuhka, liina, pallo) avulla. Niin käsikirjoituksen kuin toteutuksen osalta kokonaisuus on sisäiseltä rytmiltään onnistunut.
Kaksituntinen esitys on yksinään lavalla esiintyvälle näyttelijälle voimainponnistus, josta Järvenpää selviytyy taidokkaasti. Tekemisen intensiteetti ei katoa ja siirtymät hahmosta toiseen ovat rauhallisen selkeitä, vailla ylikarrikointia.
Suhteessa alkuperäiseen teokseen esityksessä on tehty joitakin modernisointeja, mutta Dostojevskin tarkkanäköinen erittely anarkistiryhmän sisäisestä dynamiikasta ulottuen kyynisiin huomioihin siitä, miten propagandaa käytetään, löytyvät myös kaupunginteatterin Sopukasta. Kylmäävää tunnelmaa katkaisevat humoristiset poikkeamat epävarman kosijan ja pateettisen, mielensä pahoittaneen isän hahmoissa, joiden kautta Riivaajien myös koominen ulottuvuus tulee esille.
Yleisön vieminen salaliittolaisina mukaan näytelmään on oivallinen ratkaisu. Katosta roikkuva kettinkiverho luo tilaan juuri sitä pahaenteistä uhkaa ja kylmyyttä, joista Dostojevskin, ja meidän maailmamme on tehty.
Neljän teatterin (Tampere, Turku, Teatteri Jurkka, Teatteri KSR) yhteistyönä syntynyt esitys on tärkeä puheenvuoro aikaamme riivaavista ongelmista, joista ihmisten tarrautuminen yksinkertaisia toimintamalleja tarjoaviin houkutuksiin, ei ole vähäisin. Venäläisen aateromaanin mestarin ajatuksellista syvyyttä esitys ei tavoita, mutta äänten sekamelska on siinäkin läsnä. Niitä tarkkaan kuuntelemalla ymmärrämme myös jotakin itsestämme.
Kommentit
Lähetä kommentti