Niskavuori on nimike suomalaiskansalliselle kulttuuriaarteelle. Hella Wuolijoen (1886-1954) viiden näytelmän sarjaa on esitetty tasaisin väliajoin niin teattereissa kuin valkokankaalla tai kuvaruudussa. Eikä loppua ole näkyvissä. Maamme agraarin mentaalimaiseman kuvaukselle kimurantteine ja ajattomine ihmissuhteineen riittää kysyntää.
Turun kaupunginteatteri on ottanut nyt käsittelyynsä sarjan kolmannen osan, Niskavuoren nuori emäntä. Helsingin Kansallisteatterissa se sai ensiesityksensä 1940, muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen. Kyseessä on sukutarinan käynnistävä osa, jossa kerrotaan Juhaniinsa rakastuneen ja Juhaniinsa pettyneen naisen tiestä sukutilan itsevaltiaaksi. Eletään 1880-lukua, Venäjän keisarikunnan läntisessä provinssissa puhkeavan suomalaisuusaatteen nupuillaan olevia hetkiä.
Niskavuoren nuori emäntä on Loviisa, rikkaan talon tytär, jonka elämää viidessä näytelmässä seurataan aina 1940-luvulle asti. Wuolijoen pseudonyymillä Juhani Tervapää kirjoittaman sarjan ensimmäisestä osasta, Niskavuoren naiset, tuli valtava menestys, kun se kantaesitettiin 1936. Siinä Loviisa on Niskavuoren vanha emäntä, eletään 30-lukua ja tilalla ja talossa käydään tahtojen taistelua, jossa intohimot leiskuvat, nuoremman polven avioliitto repeää ja talon kunnia on koetuksella.
Tätä seurasi pari vuotta myöhemmin Niskavuoren leipä (1938), joka jatkaa siitä, mihin edellisessä jäätiin. Maan ja leivän vetovoima kutsuu perheensä jättänyttä nuorta isäntää. Syvälle peltoon ja neljän seinän sisälle ladattujen tunteiden karusellia pyöritettiin vielä sodan jälkeen kirjoitetuissa kahdessa osassa, joissa Loviisan hahmo on edelleen vahvana ja vahvasti läsnä vaikuttamassa asioiden hoitoon.
Niskavuoren nuori emäntä on siis sarjan keskimmäinen osa, joka antaa selityksen sille, miksi Loviisasta tuli se "tosiasioita suoraan silmiin" katsova hahmo, joka sukusaagan aloittavassa näytelmässä oli sen aikaisen yleisön edessä otettu ihmetellen ja ihaillen vastaan. Loviisan vahvuus ja järkähtämättömyys nousee syvältä suomalaisuuden ja kansallisuusaatteen ytimestä, jossa henkilökohtaiset tunteet, pettymykset ja rakkaudettomuuden kokemukset väistyvät suuremman tehtävän edestä.
Susanna Airaksisen ohjaamassa ja sovittamassa esityksessä ollaan uskollisia alkuperäisnäytelmän tekstille, mutta aikatason suhteen on otettu vapauksia; aiempi kahden viikon tapahtumajänne on vaihtunut vuosikymmenten yli ulottuvaksi ilmentäen eräällä tavalla myös ajattomuutta. Vaateparret saattavat muuttua, kulkupelit vaihtua toisiin ja metsää kaatua, mutta ihmiset kaipaavat edelleen lähelle toisiaan.
Niskavuoren nuori emäntä on kaikesta suhdekrumeluurista ja paatoksesta huolimatta tiukasti kiinni tässä ajassa. Raha ratkaisee ja menneisyyteen kätketyistä teoista joutuu vastuuseen. Vahvan, itsenäisen naisen hahmo on sekin aikakautemme kuva. Minna Hämäläinen Loviisana ottaa hallitulla roolillaan niskalenkin koko näytelmästä, myös noista miehistä, joista ei ollut valtakunnan valioiksi Wuolijoenkaan tulkinnassa.
Turun tulkinnassa puhuttelevin puoli syntyy Iiro Laakson luomasta äänimaailmasta, ja siitä, miten se yhdistyy henkilöiden tunnekokemukseen, sitä herkistäen, ajoittain taustalla jyristen, myös uhkakuvia maalaillen. Myös muutamat sanattomat kohtaukset pysäyttävät äkillisesti toiminnan ja onnistuvat puhuttelemaan sellaisenaan. Niskavuoren vanha emäntä kuolee ja katselee itseään kuin ulkoa, ruokahetki keskeytyy ihmisten hidastetusti ilmennettyyn kääntymiseen omaan mieleen ja kehoon. Aika pysähtyy, metsä vapisee ja kuu piirtyy maisemaan suurena ja mahtavana.
Wuolijoen Niskavuori-sarja on kuin jokin erikoinen taidehybridi, johon vuosikymmenet ja sukupolvet ovat lyöneet leimoja, ripustautuneet ja ripustaneet kasapäin merkityksiä. Klassikko taitaa olla noista aineksista tehty.
Turun kaupunginteatteri on ottanut nyt käsittelyynsä sarjan kolmannen osan, Niskavuoren nuori emäntä. Helsingin Kansallisteatterissa se sai ensiesityksensä 1940, muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen. Kyseessä on sukutarinan käynnistävä osa, jossa kerrotaan Juhaniinsa rakastuneen ja Juhaniinsa pettyneen naisen tiestä sukutilan itsevaltiaaksi. Eletään 1880-lukua, Venäjän keisarikunnan läntisessä provinssissa puhkeavan suomalaisuusaatteen nupuillaan olevia hetkiä.
Niskavuoren nuori emäntä on Loviisa, rikkaan talon tytär, jonka elämää viidessä näytelmässä seurataan aina 1940-luvulle asti. Wuolijoen pseudonyymillä Juhani Tervapää kirjoittaman sarjan ensimmäisestä osasta, Niskavuoren naiset, tuli valtava menestys, kun se kantaesitettiin 1936. Siinä Loviisa on Niskavuoren vanha emäntä, eletään 30-lukua ja tilalla ja talossa käydään tahtojen taistelua, jossa intohimot leiskuvat, nuoremman polven avioliitto repeää ja talon kunnia on koetuksella.
Tätä seurasi pari vuotta myöhemmin Niskavuoren leipä (1938), joka jatkaa siitä, mihin edellisessä jäätiin. Maan ja leivän vetovoima kutsuu perheensä jättänyttä nuorta isäntää. Syvälle peltoon ja neljän seinän sisälle ladattujen tunteiden karusellia pyöritettiin vielä sodan jälkeen kirjoitetuissa kahdessa osassa, joissa Loviisan hahmo on edelleen vahvana ja vahvasti läsnä vaikuttamassa asioiden hoitoon.
Niskavuoren nuori emäntä on siis sarjan keskimmäinen osa, joka antaa selityksen sille, miksi Loviisasta tuli se "tosiasioita suoraan silmiin" katsova hahmo, joka sukusaagan aloittavassa näytelmässä oli sen aikaisen yleisön edessä otettu ihmetellen ja ihaillen vastaan. Loviisan vahvuus ja järkähtämättömyys nousee syvältä suomalaisuuden ja kansallisuusaatteen ytimestä, jossa henkilökohtaiset tunteet, pettymykset ja rakkaudettomuuden kokemukset väistyvät suuremman tehtävän edestä.
Susanna Airaksisen ohjaamassa ja sovittamassa esityksessä ollaan uskollisia alkuperäisnäytelmän tekstille, mutta aikatason suhteen on otettu vapauksia; aiempi kahden viikon tapahtumajänne on vaihtunut vuosikymmenten yli ulottuvaksi ilmentäen eräällä tavalla myös ajattomuutta. Vaateparret saattavat muuttua, kulkupelit vaihtua toisiin ja metsää kaatua, mutta ihmiset kaipaavat edelleen lähelle toisiaan.
Niskavuoren nuori emäntä on kaikesta suhdekrumeluurista ja paatoksesta huolimatta tiukasti kiinni tässä ajassa. Raha ratkaisee ja menneisyyteen kätketyistä teoista joutuu vastuuseen. Vahvan, itsenäisen naisen hahmo on sekin aikakautemme kuva. Minna Hämäläinen Loviisana ottaa hallitulla roolillaan niskalenkin koko näytelmästä, myös noista miehistä, joista ei ollut valtakunnan valioiksi Wuolijoenkaan tulkinnassa.
Turun tulkinnassa puhuttelevin puoli syntyy Iiro Laakson luomasta äänimaailmasta, ja siitä, miten se yhdistyy henkilöiden tunnekokemukseen, sitä herkistäen, ajoittain taustalla jyristen, myös uhkakuvia maalaillen. Myös muutamat sanattomat kohtaukset pysäyttävät äkillisesti toiminnan ja onnistuvat puhuttelemaan sellaisenaan. Niskavuoren vanha emäntä kuolee ja katselee itseään kuin ulkoa, ruokahetki keskeytyy ihmisten hidastetusti ilmennettyyn kääntymiseen omaan mieleen ja kehoon. Aika pysähtyy, metsä vapisee ja kuu piirtyy maisemaan suurena ja mahtavana.
Wuolijoen Niskavuori-sarja on kuin jokin erikoinen taidehybridi, johon vuosikymmenet ja sukupolvet ovat lyöneet leimoja, ripustautuneet ja ripustaneet kasapäin merkityksiä. Klassikko taitaa olla noista aineksista tehty.
Kommentit
Lähetä kommentti