Jos eletään Cabaret-musikaalin maailmassa poikkeusoloja, ikään kuin menneen ja tulevan maailman risteyskohdassa, saman tunnon voi aistia Turun kaupunginteatterin korona-pandemian väljentämässä katsomossa. Näyttämölle rakennettu Berliini tanssii, juo ja laulaa kuin viimeistä päivää ja natsien valtaannousua valmistellaan jo tukka putkella. Kun on seurannut viimeaikaista poliittista ja sosiaaliseen mediaan tapetoitua keskustelua ideologisten äärilaitojen, uskontojen, marginaaliryhmien ja valtaväestön kohtaamattomuudesta, kirjailijoiden vetoomuksista avoimen keskustelun, mielipiteenvapauden ja suvaitsevaisuuden puolesta, jopa taiteentekemisen vapautta kyseenalaistavista periaatteista, Berliini tulee aivan kasvomaskille.
Niin silloin kuin tänäänkin, lapset odottavat, mutta ovat keskenään kovin riitaisia.
Joe Masteroffin, John Kanderin ja Fred Ebbin musikaalin ensi-ilta oli jo 1966, joten ikää, mainetta ja ehkä hieman pölyäkin sen pintaan on vuosikymmenten kuluessa kertynyt. Viimeistään Bob Fossen 1972 ohjaama elokuva Liza Minnelli pääosassaan piti huolen siitä, että Cabaret ei helpolla väisty maailman näyttämöiltä. Itse kukin haluaa osansa musiikista, tanssista ja ehkä hieman jäähdytellä myös elokuvan herättämissä tunnelmissa.
Kaikki tämä sai kuitenkin alkunsa siitä, mistä myös musikaalin tarina alkaa eli 30-luvun Berliinistä, jonne englantilainen, lääketieteen opintoihinsa kyllästynyt, yhden romaanin julkaissut Christopher Isherwood (1904-86) saapui aistiakseen suurkaupungin vapaamielistä ilmaa. Berliinin kaduilta ja kapakoista hän löysi kohta parkkipaikkansa ja "heimonsa", kuten hän itse myöhemmin nimitti identifioitumistaan homoseksuaaleihin. Berliinissä samaan aikaan asuneesta runoilija W. H. Audenista tuli Isherwoodille myös läheinen ja elinikäinen ystävä.
Berliinissä Isherwood viimeisteli toisen romaaninsa ja keräsi aineistoa seuraavia varten. Päiväkirjamerkinnöistä ja muistiinpanoista muokkaantuivat myöhemmin romaanit Mr Norris Changes Trains (1935) sekä Goodbye to Berlin (1939), jotka julkaistiin myös yhteisniteenä 1945 nimellä Berlin Stories. Isherwood lähti Berliinistä natsien noustua valtaan 1933 ja asui saksalaisen miesystävänsä kanssa eri puolilla Eurooppaa osallistuen myös erilaisiin taiteellisiin produktioihin Lontoossa. Toisen maailmansodan alkaessa hän siirtyi Yhdysvaltoihin ja asettui lopulta Kaliforniaan. Maan kansalaisuus hänelle myönnettiin 1946.
Isherwoodin tuotanto on laaja käsittäen lukuisia omaelämäkerrallisia romaaneja, muistelmia, käännöksiä ja näytelmiä. Yhdysvalloissa hän kiinnostui itämaisista uskonnoista ja julkaisi sekä toimitti hindulaisuutta käsitteleviä tekstejä. Koko elämänsä ajan hän osallistui aktiivisesti ja näkyvästi homoseksuaalien oikeuksia ajavaan toimintaan.
Parhaiten Isherwood tunnetaan kuitenkin juuri Cabaret'n kautta. 1939 ilmestynyt episodimainen romaani Goodbye to Berlin sisältää kuusi pienoiskertomusta, joissa kertoja muistelee Berliinissä kohtaamiaan ihmisiä. Eräässä näistä kerrotaan Sally Bowles -nimisestä englantilaisesta kabaree-tanssijasta. Romaanin lukuisista henkilöistä Bowlesin hahmo jäi lopulta parhaiten elämään ja kulkeutui menestyksellisesti John van Drutenin romaanin pohjalta laatimaan näytelmään I am a Camera (1951). On myös väitetty, että Truman Capote otti Isherwoodilta vaikutteita luodessaan pintajulkkisten parissa viihtyvän, mieleltään ailahtelevan päähenkilön kertomukseensa Aamiainen Tiffanylla (1958).
Drutenin näytelmästä tehtiin vähemmän menestynyt elokuva 1955, mutta vasta kymmenisen vuotta myöhemmin muokattu musikaali Isherwoodin romaanista onnistui luomaan kombinaation, jossa Drutenin draama ja Isherwoodin kertomukset saatiin nivottua yhteen Broadway-musikaalilta vaadittavien kriteerien kanssa. Tämä edellytti henkilö- ja juoniasetelmien yksinkertaistamista ja tarinan keskittämistä, ja tarttuvaa musiikkia, tottahan toki.
Sittemmin Cabaret'sta on muodostunut musikaalikäsite, dekadenssin ylistyslaulu, josta löytyvät myös ne synkät poliittiset sävyt varoittamaan meitä kuplassa elämisen vaaroista. Turun tuoreessa versiossa mainitut tekijät on viety seksuaalisilla stereotypioilla lekittelevään ja niitä purkavaan muottiin, jossa saumattomasti yhteenhitsautunut ensemble löytää pakottamattoman tuntuisesti niin rytmin, sykkeen kuin tekemisen riemun. Ja nämähän tarttuvat. Jopa siinä määrin, että näytösten loppuun sijoitetut muistumat kolkosta todellisuudesta vastenmielisine ja väkivaltaisine kuvastoineen ovat kuin heräämistä pahaan uneen.
Åbo Svenska teatterille vuosi sitten tehty Kalevala nosti Jakob Höglundin nimen laajempaan tietoisuuteen, eikä Cabaret petä hurjia odotuksia. Ohjaajana ja koreografina hänellä on kyky luoda näyttämölle liikkeiden ja tunnelmien vaihteluita, jotka musiikkiin ja kokonaisuuden sisäistäneen esiintyjäryhmään yhdistettyinä vievät meidät toiseen maailmaan - jonnekin, mistä huominen ei meitä ehkä sittenkään löydä.
Kommentit
Lähetä kommentti