Suomen ensimmäinen pörssikupla taidettiin kokea niinkin varhain kuin 1916, kun kansa ryhtyi sota-ajan tavarapulan ja hyperinflaation jyllätessä turvaamaan reaaliomaisuuttaan osakekaupoin. Helsingin nuori pörssi keräsi tuolloin lehtereilleen sankoin joukon yleisöä seuraamaan silmät kiiluen pörssikaupan huumaa, jota jatkettiin monta kertaa epävirallisesti pikkutunneille asti läheisen hotelli Kämpin "iltapörssissä".
Tästä asetelmasta otti Maria Jotuni pontta satiiriselle näytelmälleen Kultainen vasikka, jonka ensi-ilta oli marraskuussa 1918. Esityskerrat jäivät vain muutamaan, kun rahanhimon ja keinottelun moraalia kyseenalaistava piikki taisi osua liian syvälle sotataloudesta hyötyä hakevien lihaan. Uuden tulemisensa komedia sai vasta 40-luvulla, ja siitä pitäen se on kuulunut suosituimpiin hupinäytelmiimme.
Hauska, tai kipeän hauska Kultainen vasikka on edelleen. Viimeisimmästä pörssiromahduksesta on kulunut jo hyvän aikaa, mutta into tallata helpon äkkirikastumisen mutkikkaita polkuja ei ole minnekään kadonnut. Ihmisyyteen syvää auraa tekevät kantapäät jättävät ikävän jäljen, mutta sille irvistävä nauru helpottaa ainakin hetkeksi.
Näytelmässä raha on se hyvä ja paha, jota kaikki palvovat. Parisuhteen dynamiikka määrittyy rahan ansaitsemisen kautta ja toistuvasti se sekoittuu rakkauteen tai elonkierron pohdiskeluun, jonka filosofointiin on aikaa niillä, joilla on rahaa. Niin miesten kuin naisten toimintaa motivoi mammona, kapitaali, jonka kuvitellaan tuovan mukanaan aikaa ja vapautta siihen niin kutsuttuun oikeaan elämään.
Mikko Roihan ohjaus on kokonaisvaltainen tulkinta Jotunin klassikosta, mikä tekee siitä nautittavan liikkuvaa ja liikuttavaa teatteria. Aivan konkreettisesti tämä ilmenee jo siinä, että näytelmä on läpitanssittu: näyttelijät esittävät charlestonia muistuttavat "moovinsa" replikoinnin päälle, yksinään ja yhdessä. Esitykseen syntyy näin, kuten valtalehtemme kriitikko totesi, "hikinen ja kontrolloitu pulssi", joka vie näytelmää hengästyttävällä ja riemukkaalla tavalla eteenpäin. Samalla koreografia alleviivaa henkilöiden välisiä suhteita: yhteiset askeleet löytyvät, jos ovat löytyäkseen.
Herkullisia ovat myös näyttelijöiden tyypittelemät hahmot. Isäntäänsä salarakastunut palvelija (Joonas Kääriäinen) kärvistelee suuressa itkukohtauksessaan kuin naapurinäyttämön Don Juan ja yleisölle selkänsä kääntänyt salaperäinen konttoristi Karhu (Markus Ilkka Uolevi) on peruukkeineen kuin Andy Warhol.
Seitsemän teatterin yhteistuotantona on aiemmin Roihan ohjaamina esitetty Pesärikko (2017) ja Miehen kylkiluu (2018). Ainutlaatuinen kiertävä yhteistyöhanke päättyy Kultaiseen vasikkaan, ja lienee vain luontevaa ja meille onnellista, että sen finaali on koko hankkeen parasta teatteria.
Näytelmää esitetään Turun kaupunginteatterissa 22.1.2021 asti.
Kommentit
Lähetä kommentti