Kaupunginteatterin Nokia alkaa kohtauksella, jossa kalevalainen kansa ihmettelee keskelleen ilmestynyttä esinettä toisesta ajasta. Kohtauksessa on vähän Kubrickin klassista elokuvaa 2001: Avaruusseikkailu (1968), jossa ihmisapinayhteisön keskelle ilmestyy musta monoliitti muuttamaan ihmiskunnan elämää ikiajoiksi. Nokiassa monoliitti on musta sekin, vaikka koko on edellistä pienempi ja muotokin muistuttaa puhelinta. Mutta vaikutus on yhtäläinen: kaikki muuttuu, eikä muutokselle ole loppua näkyvissä.
Sami Keski-Vähälän kirjoittamassa uutuusnäytelmässä on viety näyttämölle suomalaista modernia teollisuushistoriaa ja otettu mukaan roippeita Kalevalasta, kuningasdraamoista sekä iltapäivälehtien ja medioiden vuosikymmenten aikana jauhamista matkapuhelinylpeyttämme käsitelleistä kuulo- ja tosipuheista. Keskiöön on nostettu toki analyyttisempääkin aineistoa, kuten Martti Häikiön laaja Nokian historiikki sekä Ollilan ja Siilasmaan omaa toimintaansa ja rooliaan käsitelleet muistelmat.
Kaksi jälkimmäistä nousevatkin näytelmän keskushenkilöiksi ja jännitettä draamaan on haettu kahden erilaisen persoonan ja myös sukupolven välisistä törmäyskohdista. Valtakunta nousee, kasvaa ja kukoistaa, kunnes vanha kuningas väsyy ja uusi aika melkein murskaa kaiken.
Turun Nokia on värikäs ja vauhdikas kuvaus yhden ihmisen, melkeinpä poikkeusyksilön tiestä viljapelloilta ja kouluteiltä kohti suomalaisen ja globaalin huipputeknologian kärkikahinoita. Tarina on uskomaton ellei se olisi niin tosi, mutta myös myyttinen ja tulkintoihin houkuttava. Mikko Koukin ohjaamassa esityksessä on raskasta tarinaa keventävää ilmavuutta, menoa ja meininkiä. Näyttämötekniset ratkaisut ovat ahkerassa käytössä ja lavasteiden sekä videototeutusten parissa riittää kiirettä. Kun komea kumisaapaskokoelma vaihtuu pörssikurssien juoksumatoksi, muutoksen vauhti ei jää kenellekään epäselväksi.
Siinä sivussa rakennetaan tarinaa Ollilasta (Taneli Mäkelä), josta tulee visioidensa ja vauhtinsa vanki. Tyhjä, tummanpuhuva näyttämö, johon rekvisiittaa syötetään kohtausten tarpeen mukaan, ilmentää näytelmän ihmiskeskeistä otetta ja pyrkimystä ymmärtää toimiinsa uppoavien yksilöiden sisintä. Vaikka kovin pitkälle tässä ei päästä, ei edes syvälle, muutamat tuokiot Ollilan ja Siilasmaan (Olli Rahkonen) keskinäisessä kyräilyssä ovat puhuttelevia, ja varmaankin myös jälkeenpäin puhuttavia.
Keski-Vähälän draama lähtee likkeelle myytistä, kalevalaisesta puheenparresta ja kollektiivisesta kertojasta, joka on kuin kuoro jostakin antiikin draamasta. Ratkaisu on kiintoisa ja antaa enemmän liikkumavaraa myös tekijöille sen suhteen, miten "totta" tässä kerrotaan. Mitä pitemmälle näytelmässä edetään sitä vähäisempään osaan tämänkaltainen vieraannuttava elementti jää, mikä tekee kokonaisuudesta hieman puuduttavan. Draama alkaa yskiä juuri siinä vaiheessa, kun sen pitäisi viedä tarina kolkon käänteen kautta komeaan päätökseen.
Yrityshistoriikista kiinnostuneet saavat tästä kyllä omansa. Tarina Nokian noususta ja melkein tuhosta on esitetty kiinnostavasti, selkeästi ja ymmärrettävästi myös kaikkine erikoistermeineen (kannustinohjelma, kuluttajabrändi, liiketoimintasektorit, osakkeiden shorttaus yms.). Mutta Nokia myyttinä, symbolisena kertomuksena Suomesta ja suomalaisuudesta tai jonakin ihmiskohtaloita suurempana jää puolitiehen. Ehkä me olemme vain ajallisesti liian lähellä, jotta näytelmän keskushenkilöistä olisi saatu loihdittua nuo mytologian vaatimat arkkityypit.
*
Nokia päättyy siihen, mistä Nokian tarina jatkuu. Yhtiö luo nahkansa ja siirtyy verkkoliikenneyhtiöksi. Hallituksen puheenjohtajaksi nouseva Sari Baldauf (Anna Viktoria Eriksson) lausuu ponnekkaasti toiveen kohta koittavasta uudesta ajasta.
Valot sammuvat ja näyttelijät tulevat lavalle kiittämään. Maskikasvoinen yleisö taputtaa ja itsekukin meistä varmasti toivoo mielessään, että seuraava kolmen viikon teatterisulku jäisi vain lyhyeksi hetkeksi ennen seuraavia esityksiä.
Jos teatteri tarvitsee meitä, me tarvitsemme sitä sitäkin enemmän!
Kommentit
Lähetä kommentti