Je suis Godot!

Tammikuussa 1953, kun kylmän sodan viimat alkoivat puhaltaa maailmalla toden teolla, Pariisissa sai ensi-iltansa tuleva modernin draaman klassikko, irlantilaissyntyisen Samuel Beckettin Huomenna hän tulee. Kirjailija oli jo hyvän aikaa sitten muuttanut asumaan Ranskaan, ja näytelmänkin hän laati uuden kotimaansa kielellä, hauskanpito mielessä. Samoihin aikoihin julkaistut synkeähköt ja kielellisesti kokeilevat romaanit olivat alkaneet kirjailijaa tympäistä, joten nyt oli aika tempaista. Näytelmä syntyi muutamassa viikossa ja loppu onkin sitten teatterihistoriaa.

Beckettin varhaisissa romaaneissa ihmiset kulkevat päämäärättömästi paikasta toiseen, saapumatta koskaan perille tai päätyen aina paikkaan, josta ovat lähteneet. Arkipäiväiset repliikit, hokemat, iralliset ajatukset ja tarkoituksettomat lauseet kulkevat heidän mielensä lävitse, jossa hulluuden ja järkevän käyttäytymisen välillä ei näytä olevan mitään jyrkkää eroa.

Tämänkaltaisen mielenmaiseman Beckett siirsi näyttämölle, jolloin asetelman traagisuus tai koomisuus korostui ehkä tekijääkin yllättävällä tavalla. Kun oudot hahmot ja tilanteet ruumiillistuvat, tuloksena on jotakin odottamatonta, myös katsojille.   

Huomenna hän tulee oli ensitulemisestaan lähtien sensaatio, jota alettiin kohta esittää eri puolilla Eurooppaa, Suomessakin jo seuraavana vuonna. Samalla näytelmä toimi lähtölaukauksena Beckettin draamaa radikaalilla tavalla uudistavalle tuotannolle, joka jatkui keskeytymättä tekijän kuolemaan (1989) asti. Sittemmin olemme jo tottuneet siihen, että näytelmässä Godot ei kahden kulkurin sitkeästä odottamisesta huolimatta koskaan saavu paikalle, ja voimme kiinnittää huomiomme toisaalle. Mutta voi vain kuvitella, miten tilanteeseen suhtautui se yleisö, joka aikoinaan näki näytelmän ensimmäistä kertaa!

Beckettin absurdi, epäsointuinen, irvokas draama hyljeksii teatterin tekemisen perusteita, ajan ja paikan määreitä, henkilöiden psykologista uskottavuutta tai juonellisuutta. Toiminta koostuu toistuvista maneereista ja koko paketin merkitys avautuu niin moneen suuntaan, että siitä voi jokainen löytää itselleen sopivan. Beckettin näytelmää onkin katsottu milloin filosofisena allegoriana ihmiselon mielettömyydestä, milloin uskonnollisena moraliteettina Jumalan etsinnästä, tai vaikka tulkintana siitä, miten itä ja länsi, kommunismi ja kapitalismi ottavat mittaa toisistaan.

Kaupunginteatterin tuoreessa versiossa korostuu näytelmän koominen puoli, mikä on yhtä perusteltua kuin viedä sitä tragedian suuntaan. Sillä Beckett on kaikessa arvoituksellisuudessaan myös hauska sanankäyttäjä, vähän kuin myöhempien, eikä niin myöhempien aikojen Kafka. Huomenna hän tulee poukkoilee levottoman kulkijan tavoin epätoivon ja tuskan hetkistä riemullisiin tuokioihin, joissa menneisyyden painolastia ravistetaan slapstickin ja farssin keinoin. Hiljaisuutta puhkaistaan höpötyksellä ja kiivaan tyhjänpuhumisen päättyessä fysiikka pettää.

Ehkä Beckettin suosio on juuri tässä: mahdollisuudessa ottaa käyttöön kaikki se ilmaisu, josta me olemme osa.

Pentti Kotkaniemen ohjauksessa Estragonin (Mika Nuojua) ja Vladimirin (Martti Suosalo) odotuksesta tehdään vauhdikasta teatteria, joka on monta kertaa lipsumassa hieman toisaalle, vähän kuin näytelmän ulkopuolelle. Tämä korostuu varsinkin toisella puoliskolla, jossa yleisöä aletaan pienin elein tai vilkaisuin ottaa mukaan päättömyyteen, tai Vladimirin pienehkössä monologissa, josta olin tunnistavinani Veikko Vennamon imitointia. Sinänsä kaikki tämäkin käy, kun mukana on kuitenkin Beckettin draaman flora ja fauna: maailmaan vailla sen suurempaa tarkoitusta heitetty ihminen.

Kuten tiedetään, sekä Beckett aikanaan että Beckettin perikunta edelleen pitää tarkkaan huolta näytelmien toteutusten seuraamisesta kirjailijan ohjeiden mukaisesti. Knallipäiset, resuiset kulkurit ilmaantuvat kaikkialle, missä näytelmää esitetään, lausuvat repliikkinsä saman lehdettömän ja hetken päästä muutamalla lehdellä koristellun puunrangan äärellä. Jopa miimiset kohtaukset kengillä tai hatuilla on kirjattu näytelmän parenteeseihin, sivuteksteihin. Vastaparit, Pozzo (Ville Majamaa) ja Lucky (Tomi Alatalo), isäntä ja renki, alistaja ja alistettu, sokea ja mykkä hoippuvat nekin hyvin ennakoiden näyttämölle.

Siten vapaus viedä Beckettin näytelmää haluttuun suuntaan on tarkkaan rajattu, ainakin ulkoisesti. Vain tekstin aukkoisuus jättää tekijöille ja tulkitsijoille pelivaraa. Ja sitähän tästä löytyy. Turussa Pozzon ja Luckyn suhteen raadollisuus ja julmuus korostuu Estragonin ja Vladimirin keskinäisen lämmön ja läheisyyden rinnalla. Sen, minkä nuo kaksi velikultaa häviävät traagisuudessa, he voittavat hymyyn kirvoittavassa olemuksessaan. 

Kun näytelmä päättyy ja kumppanukset jäävät seisomaan paikalleen, vaikka juuri olivat sanoneet lähtevänsä, tuntuu kuin he olisivat koko ajan odottaneet vain meitä. Toden totta, niinhän se onkin: minä olen Godot, Je suis Godot!