Lyhyt onni

Jos odottaa musikaalilta muutamaa korvamatoa, näyttäviä joukkotansseja ja värikkäitä pukuja, kaupunginteatterin Hiljaiset sillat tuottaa pettymyksen. Näiden sijasta Robert James Wallerin menestysromaaniin (1992) perustuva sovitus on sangen keskittynyt ja hieman vähäeleinen, kuin tarkoituksella pateettista aihettaan alleviivamaton. Kielletty rakkaus: onni lyhyt, elämä pitkä.

Wallerin kymmeniä miljoonia myynyttä romaania seurasi muutaman vuoden päästä (1995) elokuva, jota tähdittivät Clint Eastwood ja Meryl Streep, jälkimmäinen ties momennenko Oscar-ehdokkuuden arvoisesti. Näyttämölle ja musikaaliksi tarina kääntyi 2013 ja viihtyi tämän jälkeen muutaman kuukauden Broadwayllä, kunnes siirtyi maailman estradeille muiden Tellusta kiertävien musikaalisatelliittien seuraan.

Marsha Normanin kirjoittamasta ja Jason Robert Brownin säveltämästä teoksesta huokuu romaanin tarinallinen pienimuotoisuus. Eletään 60-lukua ja syrjäiseen maaseutukaupunkiin ilmestyy vieras mies, joka kohtaa arkiseen uurastukseen uupuneen naisen. Molemmat ovat elämänsä taitekohdissa, toinen valmiina asettumaan paikoilleen, toinen tekemään irtioton ja jättämään entisen taakseen. Kun mukaan liitetään rakastumisen vahvoja tunteita, syntyy soppa, joka maistuu joko makealta tai kovin suolaiselta.

Hiljaiset sillat edustaa jälkimmäistä makunautintoa. Hieman kuin David Leanin kuuluisa sovitus Noël Cowardin näytelmästä Lyhyt onni (1945), mihin Wallerin romaania on myös verrattu. Omien tunteidensa ja velvollisuuksiensa kanssa painiskelevat rakastavaiset valitsevat vastuun tien, mikä johdattaa meidät kanssa- ja myötäeläjät isompien elämänvalintoja määrittävien kysymysten äärelle.

Siihen nähden, että Hiljaiset sillat edustaa paitsi kirja- myös elokuvateollisuuden megatuotteita, sen pohjalta laadittu musikaali tyytyy vähäisempään paisutteluun. Vai onko niin, että tarinan suosio on nimenomaan siinä, että siinä keskitytään niin tiukasti kahden ihmisen rakkaustarinaan? Muu maailma häipyy taakse. Pikkukaupungin ihmiset loistavat poissaolollaan tai he ovat kuin zombeja tarinan taustalla, kuten musikaalin eräs arvostelija on todennut. 

Voidaan tietenkin myös todeta, että tarinasta kyllä löytyy myös sosiaalisia, jopa poliittisia kehyksiä, jotka jäävät kuitenkin kuin kuiskaukseksi taustalle. Romanssin puitteissa näihin ei mennä.

Ehkä tämänkaltaista minimalismia voisi kutsua myös rehellisyydeksi. Että näin suoraan osoitetaan, ja vakavalla naamalla, miten mahdottomiin tilanteisiin elämä saattaa jotkut ihmiset asettaa. Normanin ja Brownin musikaali, ja omalla tavallaan myös Wallerin romaani, nostaa etualalle ihmiset. Musiikki ja tanssinumerot tulevat, jos tulevat, vähän kuin pakosta, koska tässä lajityypissä niiden täytyy tulla.

Jos oli Broadway-version pääpaino aikoinaan esityksen ylöspanossa, sitä se on myös Turun produktiossa. Jani Uljas on luonut lavastuksen, joka rakentaa omalta osaltaan esityksen tunnelmaa, myös kekseliäästi. Taustalle projisoidut laajat viljapellot tuovat näyttämöllistä syvyyttä ja vain suuntaa antavasti hahmotellut ikkunat tai sillat ilmaisevat tarinan yllä leijuvaa keskeneräisyyden tai loputtomuuden tuntua. Niihin nähden muutama huutomerkki (autot!) tuntuu turhalta.

Lyhyeeseen onnenhetkeen sukeltaneen pariskunnan, Francescan (Anna-Maija Jalkanen) ja Robert Kincaidin (Jonas Saari) keskinäistä kemiaa ei häiritse suuren näyttämön suunnattomuus ja täpötäysi katsomo. Sitä se on, kun kulissit antavat tilaa ihmiselle.