Kouluissa ja työpaikoilla tapahtuvaa kiusaamista on käsitelty julkisuudessa niin monin eri tavoin ja paljon, että voisi kuvitella tämän vastenmielisen ilmiön jo väistyneen sivuun esimerkkinä ihmisyhteisöjen nurjista puolista. Näin ei ole tapahtunut, mistä todistavat tämänkin syksyn lukuisat uutisotsikot, ajankohtaisohjelmat tai poliittisen tason lakiuudistukset. Jälkimmäisellä pyritään antamaan enemmän eväitä kouluille puuttua kiusaamiseen, syrjintään ja väkivaltaan.
Kaunokirjallisuuden puolella kiusaaminen nousi viimeksi otsikoihin Iida Rauman Finlandialla palkitun romaanin Hävitys myötä. Haastatteluissa Rauma tosin korosti tärkeyttä puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kiusaamisen sijasta meidän tulisi keskustella kouluväkivallasta ja tuoda siten näkyville ilmiön todelliset kasvot. Ja vielä parempi olisi, jos nostasimme raa'an nokkaan vielä laajemmin lapsiin kohdistuvan alistamisen, vähättelyn, henkisen ja fyysisen väkivallan.
Tähän mustaan maaperään istutti muutama vuosi sitten esikoisromaaninsa Antti Rönkä. Jalat ilmassa (2019) kertoo Aaron tarinan kouluvuosilta opiskeluikään, vuosia kestäneen kiusaamisen vaikutuksista nuoren miehen itsetuntoon ja ihmissuhteisiin. Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, ja selväksi käy, miten syvälle sieluun lapsuusajan kokemukset voivat jäädä. Aaro saa omakohtaisen kertomuksensa päätteeksi haparoivan otteen itsestään, mutta menneisyyttä ei voi koskaan kokonaan pyyhkiä pois.
Romaanilla oli sosiaalinen tilaus, eikä tilausaika ole vieläkään mennyt umpeen, valitettavasti. Valtteri Roihan ohjaama ja Akseli Koukin esittämä monologi Jalat ilmassa kiertää parhaillaan kouluja ja se nähdään myös kaupunginteatterin Sopukassa. Tuntiin typistetty versio on kirjailijan itsensä ja työryhmän dramatisoima kokonaisuus, jossa kiusatuksi tulemisen hetket nousevat pintaan, rajuimmat psyykkiset seurannaisvaikutukset eivät niinkään.
Koukin pienillä eleillä tai äänenpainoilla tehdyt roolinotot tuovat väljyyttä kerrontaan ja antavat paitsi juonellista myös temaattista kehystä kokonaisuudelle. Etäisyys aikuisten ja lasten maailmojen välillä on surullista seurattavaa, joskin ajoittain myös surkuhupaisaa. Aaroa ympäröi hiljaisuuden ja yksinäisyyden kehä, jota hän yrittää eri keinoin rikkoa. Useimmiten huonoin lopputuloksin.
Niin romaanissa kuin näytelmässä pelastaja - hieman kuin kreikkalaisten draamojen deus ex machina, jumalkone - tulee kehän ulkopuolelta. Rakkaus ei yksinään tee eheäksi, mutta se eheyttää. Ja saa jopa päähenkilön yrittämään mahdollisuutta itsensä hyväksymiseen.
Roihan ja Koukin esitys on niukan rekvisiitan (pulpetti, tuoli, karttajuliste) ja tiiviin esityskeston ansiosta kuin luotu siirrettäväksi tilasta toiseen. Draamallisesti sen nousut ja laskut eivät aivan hahmotu kuin olisi ehkä tarpeen aiheen puhutteluvuuden takia. Toiveikkuutta on tietenkin aina hyvä korostaa, mutta ei myöskään unohtaa niitä pimeyteen kätkeytyneitä voimia, jotka ovat valmiita kampittamaan meidät, missä ikinä olemmekin. "Minusta sinä et pääse", totesi jo Bergmanin Fannyn & Alexanderin paholaismainen pappi vielä kuolleenakin.
Kommentit
Lähetä kommentti