Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa ilmestyi alkujaan 2020, mutta siitä on lyhyen ajan sisällä nähty jo kolme näyttämöllistä tulkintaa. Toisen maailmansodan suomalaisia naiskohtaloita kuvittava kertomus kiinnostaa kaunokirjallisena dokumentaationa vaietusta aiheesta ja omaa juonirakenteensa puolesta klassisen tarinan ihmisistä, jotka ovat matkalla, tien päällä, kävelemässä kohti suurta tuntematonta.
Helmikuussa romaani siirtyi Susanna Airaksisen dramatisoimana ensiksi Helsingin Kaupunginteatterin lavalle, sitten Piia Peltolan ohjaamana Ouluun. Tuoreinta, yhteistuotantona laadittua ja Mikko Roihan dramatisoimaa, ohjaamaa ja lavastamaa versiota esitetään seitsemän teatterin yhteistuotantona nyt Turussa.
Kinnusen alkuperäinen teos on alaotsikonsa mukaisesti "vaellusromaani". Sodan suhdanteet ovat muuttuneet, entisistä aseveljistä on tullut vihollisia, Lappi on poltettu, ja nyt viisi naista pakenee tulossa olevaa maanpetostuomiotaan rajan yli Suomeen. Heidän rikoksensa on sodanaikainen läheinen yhteistyö saksalaisten kanssa.
Kinnusen romaanissa naiset ovat tuomiolla ja samat naiset ovat niitä, jotka kannattelevat kertomusta. Erilaisten ihmiskohtaloiden kautta tulee selväksi se, miten mahdoton on yksilön kohtalo suurten voimien puserruksessa. Kun aseet hiljenevät ja miehet palaavat rintamalta kotiin, näiden naisten, "saksalaismorsianten" sota vasta alkaa.
Yksilön ja yhteisön välistä jännitettä Kinnunen on purkanut useissa teoksissaan, eikä Ei kertonut katuvansa muodostu tässä poikkeukseksi. Liikutaan sosiaalisten normien ja yleisesti hyväksytyn moraalin kaltevalla pinnalla, jolla tarkasteluun otettu naisryhmä kompastelee suuren tarinan varjossa. Jälkimmäinen on se sotahistoriaamme pitkälti määrittänyt kertomus yhtenäisestä kansakunnasta, joka ei antautunut ylivoimaisen vihollisen edessä.
Kinnusen romaanissa naiset tekevät fyysisesti vaivalloista matkaa ja keskustelevat lyhyin arkisin sanoin. Kerronta kimpoilee ulkoisesta luontokuvauksesta naisten sisäiseen kokemusmaailmaan, joka piirtää eteemme tapahtumien henkilökohtaisen tason. Naisten mielenliikkeitä seuraamalla lukija pääsee kuin seuraksi mukaan karmealle kävelyretkelle.
Turun kaupunginteatterissa nähtävä esitys kertaa romaanin ulkoiset tapahtumat. Lavastus on niukkaa. Ruumisarkkuja muistuttavia puulatikoita nostellaan, avataan ja suljetaan, ja niiden päälle asettaudutaan lepoon. Valkeaan taustakankaaseen projisoidaan videokuvaa vaihtuvasta maisemasta ja luonnosta. Näyttämöllä kertomuksen viisi naista (ja yksi useita rooleja läpikäyvä mieshahmo) kulkevat pelon ja häpeän viitoittamaa tietään kuin tanssiaskeleita ottaen, askel eteen ja toinen taakse, askel eteen ja toinen taakse.
Tarinan draamallinen kaari matkanteosta juonen jännitettä hidastavien ja kiihdyttävien kohtien kautta lopun ironiseen antikliimaksiin löytyy niin alkuperäisteoksesta kuin Roihan näyttämösovituksesta. Ehkä rohkeampi dramaturginen irtiotto Kinnusen romaanista olisi lopulta saattanut viedä esitystä vieläkin kauemmaksi ja syvemmälle siihen kokemusmaailmaan, jossa ei ainoastaan naisten, vaan meidän kaikkien täytyy kävellä näin.
Kommentit
Lähetä kommentti