Kyläilijöitä

Turun kaupunginteatterin meneillään olevaan esityskauteen 2023-24 sisältyy kymmenkunta omaa ja yhteistuotantoa sekä toistakymmentä vierailua. Jälkimmäiset ovat joko nopeita, yhden esityskerran piipahduksia tai lyhyen tovin kestäviä pysähtymisiä. Ja kuten vierailun henkeen sopii, ehkä vielä joskus tavataan, tai sitten ei. Talo elää tavallaan, vieras kulkee ajallaan.

Naapuritontin myllerryksiin totuttautuvassa kaupunginteatterissa on ehtinyt syksyllä kyläillä jo suurta ja pienempää produktiota. Päänäyttämöllä toteutettu Tero Saarinen Companyn Transit (26.9.) oli visuaalisesti ja äänimaailmaltaan mahtipontinen, kehollinen syväsukellus ekosysteemeihin ja puheenvuoro ihmisen tilasta, Eeva Soivion ja Lauri Maijalan kirjoittama monologi Mustarastas (6.10.) tosipohjainen tarina eräästä ihmisestä, joka katosi ja kuvaus surutyöstä, joka ei pääty.

Kun yksi tulee paikalle ovenpielet ryskyen, toinen hiipi hiljaa ja asettuu istumaan sieltä meitä tutkaillen.

Saarisen koreografiaan pohjautuva Transit nähtiin ensimmäisen kerran Ruotsissa, Malmön oopperassa lokakuussa 2020. Suomen ensi-ilta oli seuraavana vuonna Helsingin juhlaviikoilla. Sebastian Fagerlundin orkesteritrilogian (2015-18) ja Tuomas Norvion elektronisen musiikin ympärille rakennettu, kahdentoista tanssijan esitys käsittelee syviä teemoja luonnon monimuotoisuudesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta suuren "siirtymän" (mihin teoksen nimi myös viittaa) edessä. Saarinen on itse määritellyt teoksen lähtökohtia seuraaavasti:

 "Ihmiskunta tuhoaa teoillaan, tavoillaan ja tottumuksillaan luonnon monimuotoisuutta. Samalla olemme kuitenkin kaikki osa flooraa ja faunaa ja syvällisesti yhteydessä tekojemme seurauksiin. Kehomme on osa luontoa. Koen, että tanssitaiteilijoilla on korostunut herkkyys, voima ja kyky – jopa velvollisuus – olla yhteydessä ja välittää näitä alkuvoimaisia frekvenssejä."

Kestävästä kehityksestä on siis kysymys ja taiteen mahdollisuuksista ottaa osaa keskusteluun ja vaikuttaa. Transit on kokonaistaideteos, liikkeen, kuvan ja äänen yhteenliitos, jossa videoinstallaatioiden kautta kuljetaan avaruudellisista maisemista höyhenenkeveisiin elämän monimuotoisuutta ilmentäviin mikromaisemiin. 

IC-98:n (Visa Suonpää, Patrik Söderlund) kuvallisessa kertomuksessa esitetään värien, hahmojen, abstraktioiden avulla näytelmää, jonka "sekoittumisissa ja kietoutumisissa, humuksessa, rihmastoissa ja mineraaleissa, solujen välillä ja soluseinämien sisällä --- kaikki pölyttyy ristiin", kuten Söderlund on teostaan kuvannut. 

Planetaarisessa todellisuudessa on läsnä ikuinen liike, hidastettu tai räjähdyksenomaisten äkillisten sykähdysten ja nykivästi muuntuvien elementtien yhtäaikainen, jopa riehakas tanssi. Saarisen ryhmälle ja yksittäisille tanssijoille laadittu koreografia mukailee tätä kaikkea, ja saattaa katsojan tutkimusmatkalle mielensisäiseen elonkiertoon.

 

Suomessa tehdään vuosittain lähemmäs 1500 katoamisilmoitusta. Näistä useimmat päättyvät onnellisesti, mutta avoimeksi jääviä tapauksia löytyy keskusrikospoliisin rekisteristä satoja. Siis kuvauksia ihmisistä, joita ei koskaan löydetä ja joiden kohtalo jää hämäräksi.

Eeva Soivion monologi Mustarastas eli Kadonnut veli on kertomus yhdestä tapauksesta ja ihmisestä, jota ei koskaan löydetty. Kyseessä oli näyttelijän veli, joka ei milloinkaan palannut kotiin laivaristeilyltä.

Näytelmä kantaesitettiin KOM-teatterissa 2017. Soivion ja Maijalan viranomaismateriaalista ja muistoista sekä Soivion novellista koostama esitys on vähäeleinen ja kiireetön, esitysteknisesti monipolvinen kokonaisuus. Nauhalta kuultavien kuulustelupöytäkirjojen ja todistajien kertomusten pohjalta näyttämöllä yksinään esiintyvä Soivio rakentaa irrallisista todistuskappaleista taulun, josta muodostuu kertomus veljen katoamiseen johtaneista tekijöistä. Vaitonaisena kuvauksia kuunteleva ja paperikuvia taululle kiinnittävä Soivio on kuin se 12-vuotias lapsi, joka hän oli veljensä kadottua 1989.

Esityksen myötä Soivio tuo oman äänensä mukaan. Viranomaiskieli vaihtuu henkilökohtaiseen, sisaren suhde veljeen, perheen suru ja äidin tuska nousevat etualalle. Kun kaikki se, mitä asiasta tiedetään, on sanottu, jäljelle jäävät vanhat valokuvat kuin muistuttaen kesken jääneestä elämästä.

Veljen kohtalo on ikuinen arvoitus, eivätkä siitä johtuneet haavat arpeudu kokonaan koskaan.

Mustarastas on intiimi, lohdottomuudessaankin lohdullinen kuvaus yhden perheen tragediasta. Kun laulu mustrastaasta on laulettu ja kuva hymyilevästä äidistä ja pienestä pojasta tämän kainalossa katoaa näkyvistä, aika pysähtyy hetkeksi. Hiljaisuus esityksen jälkeen on puhutteleva.