Yksityisetsivävetoista rikosdraamaa on Turussa totuttu näkemään lähinnä Naantalin Emma-teatterissa, jonne kaupunginteatteri on tuottanut harva se kesä jonkin Vares-dekkarin. Tänä syksynä kuitenkin turkulaisen Jussi Marttilan esikoisromaani Veden varaan (2020) on viety peräti isolle näyttämölle. Tuloksena on visuaalisesti näyttävä kuka-sen-teki -mysteeri, jossa moni asia peittyy sumuun.
Marttilan romaani julkaistiin aikoinaan osana True Crime -sarjaa, mikä antaa viittauksen teoksessa käsiteltyjen tapahtumien todenperäisyyteen. Aurajokeen ihmisiä kohtalokkain seurauksin tuuppaava murhaaja lienee kuitenkin enemmän kuvitelmaa kuin totta. Mutta vuosikymmenten aikana useampi ihminen on Turussa päätynyt kadonneiden mappiin, mikä toimii lähtölaukauksena Marttilan tapausten ympärille rakennetulle rikostarinalle.
Tarua ja totta -yhdistelmästä muotoutuu Marttilan näppäimistöltä hieman kaavamainen dekkari, jossa yksityisetsivä jahtaa murhaajaa yhteistyössä viinaan menevän konstaapelin kanssa. Edellinen on elämässään kolhuja saanut, reilunpuoleinen nuorehko mieshenkilö, jälkimmäinen naispuolinen, suhteissaan ja työkuvioissaan siipeensä saanut yksineläjä. Laaja rikosvyyhti lopulta ratkeaa, ja solmuja jää sopivasti avattavaksi mahdollisia jatko-osia varten.
Parasta Marttilan kirjassa on paikallismiljöön tavoittaminen. Turku katuineen, kauppoineen, kapakoineen, ravintoloineen, puistoineen ja ihmisineen tulee tutuksi, ja kaiken keskellä virtaa Tuonen joen lailla turkulaisuuden ydin, Aurajoki.
Joten ei ihme, että Marttilan romaani alkoi kiinnostaa myös teatterintekijöitä, ainakin Turussa. Romaani toimii pohjana Sami Keski-Vähälän kirjoittamalle näytelmäversiolle, jossa tehdään alkuperäisteosta enemmän sukelluksia päähenkilöiden toimintaa motivoiviin taustatekijöihin (kuten lapsuuden traumoihin), mutta annetaan myös turkulaisuudelle sille kuuluva rooli. Lukuisten sivuhenkilöiden kautta tehdään puheenpartta myöten selväksi se, missä kaupungissa ollaan ja kui.
Mikko Koukin ohjauksessa lopultakin melko vaatimattomista kerronnallisista aineksista on laadittu näyttämöllinen kokonaisuus, joka hamuaa spektaakkelimaisuutta. Visuaalista häikäisevyyttä löytyy niin syksyn värein koristelluista puista kuin uppoamiskohtauksesta, jossa katsojat viedään hetkeksi pinnan alle, hieman kuin veden varaan.
Muilta osin näytelmässä puhutaan ja fundeerataan, vaihdetaan lyhyiden kohtausten kautta paikkaa, jossa taas puhutaan ja fundeerataan. Ratkaistavana on iso rikosvyyhti, joten ääneen pähkäilyä onkin syytä olla. Mutta se, mikä saattaa jotenkuten onnistua romaanissa, ei kanna välttämättä teatterissa. Seisoskelua ja pysähtyneisyyttä rikotaan ajallisilla takaumilla sekä näyttämöteknisillä ratkaisuilla, joista keinosumu on se toistuvin. Sinne samaan sumuun peittyy myös näytelmän hirviö, murhaaja.
Kun päätös on tehty, Veden varaan kaltaisten dekkareiden siirtäminen teatterin lavalle ei ole helppo tehtävä. Tapauksesta toiseen kulkeva tarina on kuin lukuisten irrallisten, joskin toisiinsa väljästi liittyvien tarinoiden ketju, jota pitävät koossa olettamus yhdestä murhaajasta ja tätä jahtaavat tutkijat. Isompi tuotannollinen kysymys lienee se, olisiko syytä keskittyä johonkin olennaiseen vai antaa mennä vaan, kun on alkuun päästy.
Kommentit
Lähetä kommentti