Hiljaisuus on lumoavaa. Se parituntiseksi vierähtävä hetki, kun päänäyttämön kuusisataapäinen yleisö on vaiti ja yksittäinen yskähdyskin on kuin karjaisu. Iso lava, kaksi näyttelijää ja dialogi. Thalian henki liikkuu katsomon yllä.
Kokemus on ravitseva ja osa nyt Turussa esitettyä israelilaisen Anat Govin (1953-2012) menestysnäytelmää Voi Luoja! Suomenkielinen kantaesitys nähtiin jo nelisen vuotta sitten Espoossa, ja sittemmin näytelmä on kiertänyt maita ja mantuja. Alunperin 2008 esitetty näytelmä oli jo ennen Suomen kosketusta hitti niin Amerikoissa kuin Euroopassa.
Näytelmä juoni on yksinkertainen ja lähtöasetelmaltaan ei ehkä suurta mielenkiintoa herättävä. Jumala saapuu hakemaan ahdistukseensa apua psykiatrilta. Sitten keskustellaan, lähinnä Raamatusta, sen kirjoituksista ja siitä, miten ihminen ja Jumala itse niitä tulkitsevat.
Lavalla on kaksi tuolia ja pöytä, pöydän päällä kehystetty valokuva Marlon Brandosta Kummisetä-asussaan, rekvisiittana pieni puu, tai pensas. Kolmantena henkilönä on nuori mies, joka ei puhu, mutta venyttelee ja viittelöi selloa jousilla tai kädellään kosketellen.
Govin näytelmä on satiirinen nykydraama ja fantasia. Ulkoiset elementit korvautuvat dialogilla, joka vie meidät toimivimpien tilannekomedioiden maailmaan. Repliikit ovat tarkkaan rytmitettyjä ja hymynkareen nostattamat nokkeluudet ja sutkautukset kulkevat notkeasti kaiken puheen lomassa. Iskut osuvat ja upottavat. Govin tausta televisiolle tuotettujen komediasarjojen käsikirjoittajana tulee tästä hyvin ilmi.
Govin näytelmä puhuu vakavista aiheista kevyesti mutta ei tyhjänpäiväisesti. Lähtökohta on jo itsessään koominen, terapiaistunto, jossa potilas sanoo olevansa Jumala, iso J, ja poteneensa ahdistusta viimeiset 2000 vuotta. Tätä seuraavissa keskusteluissa puretaan potilaan suhdetta ihmiskuntaan, kiistellään Raamatusta - joka on monille Jumalan kirjoitusta - ja heitellään huomioita liittyen erilaisiin normatiivisiin ennakkokäsityksiin sukupuolesta, etnisyydestä tai sosiaalisista suhteista.
Kun Jumala on kuultavana, aihepiirien kirjo on mittapuun mukainen.
Govin näytelmä pitää kuitenkin kutinsa. Se on tarkkaan piirretty kuva ihmisestä toiveineen ja pelkoineen, siis hyvin inhimillinen. Dialogin kautta avautuu hämmentävän mittava kuva länsimaista ja kristillistä kulttuuriamme pohjustavista rakenteista ja samalla koskettava tarina yhdestä ihmisestä ja tämän matkasta kohti eheyttä.
Mutta lava ei veisi, jos siellä ei olisi ketään, joka vie. Martti Suosalo potilaan ja Sanna-Kaisa Palo terapeutin rooleissa tuovat tilaan samaa läsnäoloa ja osaamisen varmuutta, josta onnistuneet terapiaistunnot on tehty. Ari Kauppilan liikehdintään pohjautuva rooli autistisena nuorukaisena on yksi tekstiin heitetty viite, jossa koko muu ihmiskunta kamppailee menetetyn jumalyhteyden ja puhumattomuuden hiljaisuudessa.
Teatteri on parhaimmillaan ja ehkä myös puhtaimmillaan mielenterapiaa, joka auttaa jaksamaan ja pyrkimään parempaan. Voi Luoja! päättyy terapeutin ja Jumalan syleilyyn, epäilyn ja uskon liittoon. Miksipä ei näin voisi olla aina?
Näytelmän seuraavat esitykset Turussa 3.5. ja 4.5.
Kommentit
Lähetä kommentti