Kun musikaali on läpikehuttu ja mainioksi todettu jo ennen sen esittämistä, odotusarvo on korkealla. Indie-elokuvasta (2007) Broadwayn kautta maailmalle ja Suomeen jo 2020 rantautunut Once on kehunsa ansainnut. Irlantilaisen katumuusikon ja tsekkiläisen maahanmuuttajan rakkaustarinassa on hellyttävää maanläheisyyttä, lempeää rosoisuutta ja sopivasti korvaan tarttuvia melodioita.
Once on vaatimattoman oloinen outolintu, kaikesta ylimääräisestä tingeltangelista riisuttu, "sydäntäsärkevän herkkä" musikaali, millä määreillä eräskin kriitikko Oncen valtamerten takaista versiota kuvasi.
Turussa Mikko Koukin ohjaaman esityksen lähtökohdat eivät ehkä ole niin suotuisat, kun vertailukohdaksi tulee väistämättä Jakob Höglundin (Kalevala, Cabaret) muutaman vuoden takainen sovitus, joka nosti "palan kurkkuun" varmasti muiltakin kuin pääkaupunkilehden kriitikolta. Vaikka musikaalin matkaan Lilla Teaternista Turun kaupunginteatteriin on tarttunut hienoista jähmeyttä, jos ei ohutta pölyä, esityksen elementit ovat kuitenkin kasassa. Muusikot ovat yhtä näyttelijöiden kanssa, irlantilaisesta ja slaavilaisesta kansanmusiikista ponnistavat poppahtavat melodiat rytmittävät tarinan kulkua ja muutama tanssinumero nostattaa tunnelmaa ja esityksen intensiteettiä.
Once näyttää ja kuulostaa yhteistoiminnalliselta. Mutta tuntuu kuin musikaalin pääparin (Mikael Saari, Linda Hämäläinen) ja heidän ympärillään alati hääräävän orkesteriryhmän välillä olisi etäisyyttä, joka kokemuksena siirtyy myös katsomon puolelle. Yksinkertaisesta, tutusta ja varmasti jonkun mielestä jopa "tylsästä" tarinasta (TS 24.8.) tulee kovin teatterillista. Sen draaman kaarteet voi ottaa kohteliaasti taputtaen vastaan, unohtaa ja vain nautittaviin lauluesityksiin keskittyen.
Once hakee energiaa, iloa ja tekemisen riemua, ehkä esityskerrasta riippuen sitä myös löytää. Esittäjiä ja yleisöä viritetään tunnelmaan tarttuvalla poljennolla jo ennen näytelmän alkua. Viulut, kitarat, rummut, haitari, piano ja tinapilli soivat kuin ei huomista olisikaan. Mutta näytelmän kuluessa syke laantuu (ei kuitenkaan sammu!), aika tarttuu taas kiinni helmaan ja muistuttaa olemassaolostaan: Hei, me lauletaan!
Teatteri voi parhaimmillaan (ja onnistuessaan) viedä meidät kuin plastiseen ulkoavaruuteen, jossa ajan ja paikan määreet eivät enää päde. Aina näin ei käy, mutta onko vika tekijässä vai kokijassa?
Kommentit
Lähetä kommentti