Identiteetin rakentumisen palikoista koottu Tiranan sydän vie katsojan matkalle yksilön kokemusmaailmaan. Sieltä löytyy paljon jaettavaa, mutta myös jotakin aivan erityistä. Tarinoilla paikatut haavat ja arvet tulevat kaikkien nähtäville.
Pajtim Statovcin samannimiseen romaaniin perustuva näyttämöllinen sovitus seuraa suhteellisen tarkasti alkuperäisteoksen tapahtumia. Siinäkin ollaan matkalla Albaniasta Italiaan, Pohjois-Amerikan kautta Saksaan, Espanjaan ja Suomeen. Reissua tehdään transsukupuolisen tai sukupuoleltaan moninaisen kertojan kertomana. Synkähköön, väkivaltaiseen, ihmisten raadollisuutta korostavaan vaellukseen tuovat hetken lepoa ja lohtua kertomukset, legendat ja sadut, jotka muokkaantuvat lopulta osaksi kertojan omaa persoonaa. Kun mitään muuta varmaa ei ole, jäljelle jää edes otettujen roolien ja tarinoiden tuoma turva, sekin tosin vain kuvitteellinen.
Näytelmän esitelehtisessä ohjaaja David Sandqvist mainitsee teatterin ja kaunokirjallisuuden eron olevan siinä, miten teatteri tekee yksityisestä julkista. Lukijan intiimi kokemus tulee teatterissa silmille. Sandqvistin ohjaus ja Rasmus Arikan laatima dramatisointi Statovcin tunnelmaltaan tiheästä, runsaiden kielikuvien täyttämästä romaanista on näyttämökuvaa myöten siististi pelkistetty versio Bujarin (Niki Rautén) ja Agimin (Saban Ramadani) ystävyys- ja rakkaussuhteesta. Aivan silmille tai iholle ei tulla, mutta epäselväksi ei jää aiheen tendenssi.
Tiranan sydän tarkastelee olemassaolon mahdollisuutta sukupuolen moninaisuuden kautta. Draaman päähenkilöille dikotomian kanssa kamppailu on arkipäivää ja menee syvälle sisimpään. Helpotuksen hetket ovat lyhyitä ja katoavat nopeasti. Bujarin mukana roikottama Hemingwayn pienoisromaani Vanhus ja meri toimii varjokertomuksen lailla. Usko tulevaisuuteen on koetuksella, kun saalistajien hampaat eivät jätä mitään kaluamatta.
Brechtin Kolmen pennin oopperassa laulettiin aikoinaan haiden hampaista, julmista ja suurista. Vaikka ihmiskuva on Statovcin/Arikan/Sandqvistin tarinassa yhtä kylmä, vastaavaa kyynisyyttä siitä ei löydy. Kaiken hyväksikäytön ja tunteettomuuden alta pilkistää silti jokin inhimillisyyden ohut valonsäe. Jos oikein tarkkaan katsoo, sen saattaa havaita.
Kommentit
Lähetä kommentti