Elämä on

"Ei ole mitään sen typerämpää kuin esittää Shakespearea ikään kuin hän kirjoittaisi selkeää tekstiä." Tämän totesi Bertolt Brecht noin sata vuotta sitten. Juuri valmistunut kuunnelmaversio Macbethista oli tuolloin (1927) saanut hänet pohtimaan brittibardin erinomaisuutta. Lopputulema Brechtillä oli toki se, että niin epäselvä ja puutteellinen kuin kyseinen näytelmä onkin toiminnan ja tarinankulun kannalta (puhumattakaan "noitien höpinästä"), Shakespeare onnistuu juuri siinä tavoittamaan elämän sattumanvaraisuuden.

Brechtille Shakespeare, ja erityisesti Macbeth, on "luonnostaan epäselvä" näytelmä, ja ainoa oikea tapa tuoda tämä näkyväksi on tehdä se eeppisellä tyylillä.*

Kari Heiskasen Turkuun ohjaama Macbeth ei ehkä tietoisesti, loppuun asti tai ainakaan ryppyotsaisesti seuraa brechtiläisen teatterin jalanjälkiä, mutta esityksen kuluessa toteutetut tunnelmaa ja tarinankerronnan yhtenäisyyttä rikkovat efektit tuovat sen osallistavan teatterin alkujuurille. Shakespearen silosäkeet (Matti Rossin loistava suomennos!) kohtaavat tapahtumat liikkeelle saattavien noitakolmikon arkisen räpätyksen, lavastuksen suureellisuus yhdistettynä näyttämöllä korostuvaan tyhjään tilaan ovat teatterileikkiä nekin, kuten puvustuksen epäyhtenäisyys, musiikilliset (joku yleisöstä oli tunnistavinaan taustalta Taksikuskin teeman) ja elokuvalliset (Kummisetä) tai poliittiset (Thatcherin vierailu) tölväisyt, notkahdukset tai millä nimellä niitä haluaakaan kutsua. Rekvisiitasta löytyy niin ikään verta ja tehosteista tätä mukailevaa inhaa äänimaisemaa.

Heiskasen versio Macbethista on tällä tavoin rehevä. Rehevää on niin ikään nimihenkilön (Eero Aho) ja tämän puolison, Lady Macbethin (Riitta Salminen) yhteiselo, jossa sattuu ja tapahtuu. Pariskunnan yhteiset hetket ovat kylmäävän intensiivisiä, niin edetessään miehen urakehitystä tukevien toimenpiteiden suunnitteluun kuin mielensisäistä järkkymistä ilmituovien monologien yksinäisyyteen. Vaikka Macbeth perkaa toiminnan ja näyttämölläolon mitan tasolla miehistä näkökulmaa valtapyrkimyksiin, sen sisäinen energia tulee toisaalta, hervottomaksi tyypitellyiltä noidilta (Ulla Reinikainen, Asta Sveholm, Ulla Koivuranta) ja lady Macbethin itsensäkin lopulta uuvuttavasta vimmasta. 

Turun Macbeth kulkee kestostaan (2,5 h) huolimatta jouhevasti, eikä pitkiä suvantovaiheita nähdä. Silti aikaa jää riittämiin myös Shakespearen/Rossin tekstin sisällöllisestä rikkaudesta, lauseiden rytmistä, merkitystiheydestä ja ajatusta ruokkivasta kuvakielestä nauttimiseen. Kiitos kuuluu luonnollisesti myös tätä kaikkea ilmituovalle näyttelijätyölle, jonka heittäytyminen näytelmän pisteliäisiin ohdakkeisiin on rohkeaa ja pelkäämätöntä. Se saattaa välistä sattua yleisöön asti, mutta sitähän se elämä on, "tarina hupsun tarinoima", kuten Shakespeare sen niin laittamattomasti totesi.

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

 

* Bertolt Brecht, Kirjoituksia teatterista. Suomentaneet Anja Kolehmainen, Rauni Paalanen ja Outi Valle. Teatterikoulun julkaisusarja, Nro 14. VAPK-Kustannus 1991.