Kirjallisten teosten dramatisoinnit ovat aina olleet teatterin peruskauraa. Kirjallisten lajityyppien mukauttajana teatteri toimii siinä, missä elokuvakin; omalakisesti ja pohjatekstiä keinovalikoimiinsa soveltaen. Kun taidemuotojen yhteinen nimittäjä kantaa riittävän pitkälle, näyttämöllä nähdylle voi antaa paljon anteeksi, ja mikä ettei: se voi virittää katsojan myös arvioimaan aiemmin lukemaansa toisin.
Eeva Kilpi on yhteinen nimittäjä niin Turun kaupunginteatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotannolle Nämä juhlat jatkuvat vielä kuin Anna-Riikka Carlsonin kaunokirjalliselle tietokirjalle Rakas Eeva Kilpi (2024). Jälkimmäiseen teokseen pohjautuvan näytelmän tekijätiedoista löytyy Carlsonin ohella näytelmän kirjoittaja Kati Kaartinen sekä Maija Ruuskanen, joka on säveltänyt esityksessä kuultavat Kilven runoihin pohjautuvat laulut. Tärkeässä osassa on myös Veli-Ville Sivénin lavastus- ja videosuunnittelu.
Näytelmän nimeksi on otettu Carlsonin teoksen alaotsikko, mikä ehkä kertoo jotakin näiden kahden teoksen välisestä suhteesta, tai sitten ei.
Carlsonin kirja on omaleimainen rakkauden- ja kunnianosoitus Kilven mittavalle kirjailijanuralle. Se koostuu muistiinpanoista, joita tekijä laati kohtaamisista ja keskusteluistaan kirjailijan kanssa. Samalla teos kuvaa intiimisti Carlsonin omaa suhdetta Kilven teksteihin ja ennen kaikkea siihen vaikutukseen, jonka tapaamiset ikääntyneen runoilijan kanssa häneen tekivät. Kilpi on kirjassa Carlsonin mentori ja opas. Ote aiheeseen on hyvin henkilökohtainen ja samalla kokemusta reflektoiva.
Näistä sangen subjektiivisista lähtökohdista Laura Mattila on ohjannut ja Kati Kaartinen kirjoittanut näytelmän, joka toimii kaikin osin itsenäisenä ja aihetta laajempiin teemoihin johdattavana kokonaisuutena. Kirjasta tunnistettavia tekijöitä toki löytyy, kuten kirjailijahahmon (Eija Ahvo) ja kustannustoimittajan (Jonna Järnefelt) toistuvat tapaamiset, sitaatit runoista (joita lauletaan ja projisoidaan taustakankaalle), pitkään elämään kuuluvat muistot, kaskut ja tarinat. Mutta monin osin näytelmä on kuin Carlsonin kirjan näyttämöllinen rinnakkaisteos, jossa hitaan luopumisen haikeat tunnot ovat koskettavasti läsnä. Tiettävästi näytelmää alettiinkin jo suunnitella vielä, kun Carlsonin kirja oli vasta tekeillä.
Näytelmäsovituksessa runoihin laaditut sävellykset vievät tarinaa hallitusti eteenpäin ja tuovat siihen uutta viritystä. Samoin keskiöön nostettu kertomus Kilven ja Kurt Vonnegutin kohtaamisesta Lapin tuntureilla - tarina, joka jää kirjassa vähäiselle huomiolle - sitoo moniaalle hajautuvaa näytelmää rakenteellisesti, ja tekee sen hauskalla tavalla.
Niin kirjasta kuin näytelmästä löytyy isoja teemoja äitiydestä, naisen roolista, ihmisen luontosuhteesta, sodasta ja sen vaikutuksesta yksilöön. Kun pohjana on merkittävän kirjailijan ja kansalaisvaikuttajan elämän kestävä tarina, asiaa toki riittää. Tyhjäkäynnin ja toiston mahdollisuudet tosin lisääntyvät kartuttaessa sana- ja merkkimäärää. Näytelmän kohdalla väliajan jälkeen taustalla kuullut biologin (Kristo Salminen) puheenvuorot luisuvat julistuksen puolelle ja siirtävät myös painopistettä turhan kauaksi juhlinnan kohteena olevasta päähenkilöstä. Näytelmä ikään kuin hukkaa kohteensa aiheen alle.
Epäilys siitä, että vähemmän saattaa olla enemmän, esitettiin jo antiikin aikoina. Ajatelma sopii mainiosti aikamme kestävän kehityksen tavoitteisiin, miksei edelleen myös taiteen tekemisen periaatteisiin. Eeva Kilpi sitoo kyllä yhteen niin Carlsonin kirjan kuin sen pohjalta laaditun näytelmäversion, mutta molemmista löytyy myös yhteinen puuttuva nimittäjä. Sen on kaiken turhan, ylimääräisen ja tarpeettoman karsiminen vanhaan hyväksi todettuun tyyliin: "Kill your darlings".
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Kommentit
Lähetä kommentti