Satu Rasilan kirjoittama ja ohjaama Katoava maa on lyyrisen kaunis kertomus pitkän parisuhteen kääntymisestä kohta katoavien muistojen mannerta. Kun kahden ihmisen keskinäisistä yhteisistä hetkistä alkaa muodostua muistikuvien fragmentteja, hiljaisuudesta ja sanomattomuudesta nousevat ne kirkkaimmat merkitykset.
Rasilan näytelmä on kirjoitettu jo kymmenisen vuotta sitten, mutta aiheensa puolesta se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Muistisairauksista ja vanhusten hoidosta keskustellaan ja otsikoidaan kiihkeästi. Päivittäin toistakymmentä ihmistä yksistään Suomessa saa muistisairausdiagnoosin. Joidenkin mielestä kysymys on jo sepelvaltimo- ja verisuonisairauksiin verrattavissa olevasta kansantaudista, jos ei globaalista epidemiasta.
Katoava maa tuo siis näyttämölle aiheen, josta suurella osalla näytelmän katsojista on tuntuma. Lähes jokaisen tuttava- tai lähipiiristä löytyy usein juuri se vanhempi ihminen, jonka kyky selviytyä arkipäivän tilanteista tai keskusteluista on joko kadonnut kokonaan tai katoamassa. Asioiden painaminen mieleen heikentyy, sanat eivät puheessa löydä paikkaansa ja yksinkertaistenkin toimintojen suhteen alkaa olla ongelmia.
Taiteen - tässä tapauksessa teatterin - tapa tarkastella aihetta on tuoda etualalle ihmiset ja rakentaa heidän välilleen toiminnallinen yhteys. Rasilan näytelmä on siten paljon muutakin, enemmän kuin sairauden kuvaus. Itse asiassa se on pikemminkin lähiluotaus pitkän parisuhteen dynamiikkaan, jossa kätketyt tai puhumattomuuteen piiloitetut konfliktit odottavat paljastumistaan. Tämä tekee siitä modernin draaman näyttökokeen. Ihmisten väliset ristiriidat puretaan vähitellen auki ja lopputulemana on jännitteiden laukeaminen.
Rakenteellisesti ja henkilöasetelmiltaan Katoava maa nooudattaa niin ikään jo perinteeksi muodostunutta kaavaa. Vanhempi pariskunta toimii samassa tilassa nuorempien itsensä versioiden kanssa, seuraa näiden keskusteluja, hyväksyy tai on hyväksymättä, ja ajoittain jopa hyppää ylitse minuuksia erottavan näkymättömän rajan. Tästä syntyy ajatuksellista ja juonta eteenpäin vievää liikettä, joka tuo näytelmän kokonaisuuteen uusia ulottuvuuksia.
Näytelmän nelikenttä on hyvin perusteltu ja tärkeä osa sekä aiheen käsittelyä että sen lopussa kuviin aukeavaa tematiikkaa. Marja-Leena Koukin ja Juha Mujeen läsnäolevasti esittämän pariskunnan muistot tuodaan näyttämölle Miila Virtasen ja Joonas Snellmanin nuorenparin kautta, rakastumista, kiintymystä, kiukkua, vihaa luotaavat tilanteet projisoituvat näyttämötilaan, jossa pariskunnat ovat erillisiä sekä yksi ja sama. Mennyt aika ja nykyhetki ovat tilassa läsnä.
Ohjaus, puvustus ja lavastus tuovat näytelmään sisäistä tasapainoa. Ne antavat tilaa tekstille ja näyttämötyölle, mutta ovat yhtä kokonaisuuden kanssa. Katoavassa maassa visuaalinen ilme (josta on vastannut Heidi Wikar) kulkee rinnan päähenkilön muistisairauden etenemisen kanssa. Ratkaisu on onnistunut ja omalla, hyvällä tavallaan liudentaa teoksen rankkoja sivuteemoja. Tyylikäs ja hillitty esillepano estää myös näytelmää kallistumasta melodraaman puolelle, vaikka ainekset siihenkin suuntaan ovat olemassa.
Rasilan näytelmässä on paljon puhetta, taukoja, katseita ja merkitseviä ilmeitä. Vaikka henkilöiden edestakainen liikehdintä, ovien avaamiset ja sulkemiset tuovat turhaa levottomuutta, kokonaisilme on rauhallinen. Sulavimmat hetket koetaan kuunnellessa taustalla ajoittain lausuttua kirjallis-sävytteistä tekstiä.
Kahteen näytökseen jaetun esityksen intensiteetti kasvaa loppua kohden. Muistin, muistojen ja myös luopumisen kysymykset vastauksineen pelkistyvät kauniiseen loppukuvaan, jossa lumi lankee nuorten rakastavaisten ylle. Muiston pysyvyys ei ehkä ole totta, mutta totta ovat ne hetket, joissa muistot rakentuvat.
Siihen ajatukseen on ihan hyvä jäädä kiinni.
Rasilan näytelmä on kirjoitettu jo kymmenisen vuotta sitten, mutta aiheensa puolesta se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Muistisairauksista ja vanhusten hoidosta keskustellaan ja otsikoidaan kiihkeästi. Päivittäin toistakymmentä ihmistä yksistään Suomessa saa muistisairausdiagnoosin. Joidenkin mielestä kysymys on jo sepelvaltimo- ja verisuonisairauksiin verrattavissa olevasta kansantaudista, jos ei globaalista epidemiasta.
Katoava maa tuo siis näyttämölle aiheen, josta suurella osalla näytelmän katsojista on tuntuma. Lähes jokaisen tuttava- tai lähipiiristä löytyy usein juuri se vanhempi ihminen, jonka kyky selviytyä arkipäivän tilanteista tai keskusteluista on joko kadonnut kokonaan tai katoamassa. Asioiden painaminen mieleen heikentyy, sanat eivät puheessa löydä paikkaansa ja yksinkertaistenkin toimintojen suhteen alkaa olla ongelmia.
Taiteen - tässä tapauksessa teatterin - tapa tarkastella aihetta on tuoda etualalle ihmiset ja rakentaa heidän välilleen toiminnallinen yhteys. Rasilan näytelmä on siten paljon muutakin, enemmän kuin sairauden kuvaus. Itse asiassa se on pikemminkin lähiluotaus pitkän parisuhteen dynamiikkaan, jossa kätketyt tai puhumattomuuteen piiloitetut konfliktit odottavat paljastumistaan. Tämä tekee siitä modernin draaman näyttökokeen. Ihmisten väliset ristiriidat puretaan vähitellen auki ja lopputulemana on jännitteiden laukeaminen.
Rakenteellisesti ja henkilöasetelmiltaan Katoava maa nooudattaa niin ikään jo perinteeksi muodostunutta kaavaa. Vanhempi pariskunta toimii samassa tilassa nuorempien itsensä versioiden kanssa, seuraa näiden keskusteluja, hyväksyy tai on hyväksymättä, ja ajoittain jopa hyppää ylitse minuuksia erottavan näkymättömän rajan. Tästä syntyy ajatuksellista ja juonta eteenpäin vievää liikettä, joka tuo näytelmän kokonaisuuteen uusia ulottuvuuksia.
Näytelmän nelikenttä on hyvin perusteltu ja tärkeä osa sekä aiheen käsittelyä että sen lopussa kuviin aukeavaa tematiikkaa. Marja-Leena Koukin ja Juha Mujeen läsnäolevasti esittämän pariskunnan muistot tuodaan näyttämölle Miila Virtasen ja Joonas Snellmanin nuorenparin kautta, rakastumista, kiintymystä, kiukkua, vihaa luotaavat tilanteet projisoituvat näyttämötilaan, jossa pariskunnat ovat erillisiä sekä yksi ja sama. Mennyt aika ja nykyhetki ovat tilassa läsnä.
Ohjaus, puvustus ja lavastus tuovat näytelmään sisäistä tasapainoa. Ne antavat tilaa tekstille ja näyttämötyölle, mutta ovat yhtä kokonaisuuden kanssa. Katoavassa maassa visuaalinen ilme (josta on vastannut Heidi Wikar) kulkee rinnan päähenkilön muistisairauden etenemisen kanssa. Ratkaisu on onnistunut ja omalla, hyvällä tavallaan liudentaa teoksen rankkoja sivuteemoja. Tyylikäs ja hillitty esillepano estää myös näytelmää kallistumasta melodraaman puolelle, vaikka ainekset siihenkin suuntaan ovat olemassa.
Rasilan näytelmässä on paljon puhetta, taukoja, katseita ja merkitseviä ilmeitä. Vaikka henkilöiden edestakainen liikehdintä, ovien avaamiset ja sulkemiset tuovat turhaa levottomuutta, kokonaisilme on rauhallinen. Sulavimmat hetket koetaan kuunnellessa taustalla ajoittain lausuttua kirjallis-sävytteistä tekstiä.
Kahteen näytökseen jaetun esityksen intensiteetti kasvaa loppua kohden. Muistin, muistojen ja myös luopumisen kysymykset vastauksineen pelkistyvät kauniiseen loppukuvaan, jossa lumi lankee nuorten rakastavaisten ylle. Muiston pysyvyys ei ehkä ole totta, mutta totta ovat ne hetket, joissa muistot rakentuvat.
Siihen ajatukseen on ihan hyvä jäädä kiinni.
Kommentit
Lähetä kommentti