Sana voittaa kuvan

Klassiset draamat ovat aina tervetulleita näyttämölle. Aikakausien takaa ne kutsuvat meitä luokseen kurkistamaan haudan syvyyksiin. Jos kehnosti käy, menneisyyden syvyyksistä tuijottaa kalman tyhjä katse. Parempi on se hetki, kun maan povesta nousee koura, joka hamuaa meitä lähelleen - kuten käy Turun kaupunginteatterin Hamletissa.

Paavo Westerbergin sovituksesta löytyy sitä modernisoinnin kiihkoa, jolla pyyhitään, kuten klisee kuuluu, pölyt klassikkojen päältä. On videota ja helposti tunnistettavia viittauksia nykypäivän televisiosarjoihin, elokuviin ja popmusiikkiin. On käsikirjoituksen ohitse aseteltuja repliikkejä, kansainvälisiä käsimerkkejä ja leikittelyä sukupuolirooleilla. On parodiaa, sarkastisia repliikkejä ja populaarikulttuurin kyllästämää rekvisiittaa käsiaseista solariumiin ja sähköautoihin. Penkkejä ravistavaan äänimaailmaan on ankkuroitu kohtausten siirtymiä, joissa tuntuu ja kuuluu kokemus elokuvateattereiden estetiikasta.

Westerbergin Hamlet ei paikannu renessanssiajan Tanskaan muutoin kuin tekstinsä puolesta. Sitoutuminen Eeva-Liisa Mannerin suomennokseen Shakespearen klassisesta tragediasta tuo näytelmän kokonaisuuteen kaksoisvalaistusta, joka tekee ohjauksesta viime vuonna Turussa nähdyn toisen klassikkosovituksen rinnakkaisteoksen. Kyseessä on tietenkin Lauri Maijalan 7 veljestä, jossa Kiven kieli kuului yhtä kirkkaana kuin nyt Mannerin shakespeariaaninen dialogi. Aivan kuten Maijalan versiossa myös Westerbergin teoksessa roolihahmot päästävät suustaan jotakin muuta kuin teot, ilmeet, asenteet tai kulissit antaisivat olettaa.

Yhteinen piirre löytyy myös siitä, miten näytelmiin on upotettu alkuperäisteosten eräät keskeisimmät kohtaukset. Maijalalla Hiidenkivi-episodista rakentui hillitön kapakka- ja juoppohulluuskohtaus, jossa veljesten sisäisen maailman kaaos taisteli ulkopuolelta seiniä ja kattorakenteita ryskäävän maailmanlopun kanssa. Westerberg ottaa käsittelyyn Hamletin ikonisimman kohtauksen, jota on totuttu pitämään tragikoomisena, joskin myös keskeisenä välikohtauksena ennen draaman kääntymistä kohti sen väistämätöntä asetelmaa. 

Turun esityksessä ikonostaasi saa kyytiä: hautausmaasta on tehty teurastamo ja ihmisten kuolevaisuus vertautuu koukuissa roikkuvien sianruhojen kohtaloon. Lapsuudesta tutun hovinarrin kallo on sekin sian kallo, joka kourassaan Hamlet arvuuttelee kaiken katoavaisuutta ja ihmisen paikkaa elämänkierrossa.

Teurastamokohtauksen avaava splatter-meininki herättää varmasti monet väliajan jälkeisestä viini- ja leivoskahvihorroksesta ja johdattaa myös draaman kostotematiikkaa väljemmille, globaaleille vesille. Alkuperäisteoksen vastaavaa funktiota synkän draaman keventäjänä siitä ei löydy, koska Turun Hamlet vetää jatkuvasti mattoa kohtalon voiman ääressä riutuvan katsojan alta. Näytelmän sisäistä maailmaa revitään rikki ironianmittaisen etäisyyden päästä, mennyt ja nykyhetki ovat näkyvästi läsnä niin draamaan kirjoitetun väkivaltaisen kuvaston kuin aikaamme merkittyjen poliittisten ja kulttuuristen vihjeiden virrassa.

Westerbergin Hamletista löytyy komeita audiovisuaalisia ratkaisuja, loppuun saatettuja mutta myös keskeneräisiä tai merkitykseltään epäselväksi jääviä kohtauksia, outoa edestakaista koheltamista (aseen ja auton välillä) ja muutama tarpeeton nuorempaa yleisöä imarteleva tiiseri (näytelmä näytelmässä muutettuna aivoköyhäksi amerikkalaiseksi elokuvaksi). Mutta pitkään näytelmään mahtuu paljon, valoa ja varjoa, ja ennen kaikkea: puhetta.

Sillä Hamletin kieli on kirkasta ja kuulasta, ja sitä lausuvat näyttelijät - kärjessä Jussi Nikkilä nimiroolissa sekä Eero Aho kierona kruununanastajana - tekevät niin vakuuttavaa jälkeä kuin suomen kielellä Shakespearellä tehdä voi. Tekstin rytmitys, ilmaisun painavuus, ajatuksen ja sisällön luonteva yhteispeli pakottaa ajoittain sulkemaan silmät: antaa sanojen vain virrata sisään!

Sana voittaa kuvan. Aina.