Englanninkielinen termi "supporting actor" kuvaa paremmin kuin sen yleinen suomenkielinen vastine, "sivuosanäyttelijä", sitä, miten tärkeä päähenkilön rinnalle luotu henkilö on näytelmässä tai elokuvassa. Sivuosassa ollaan toki hieman syrjässä, eikä aivan spottien loisteessa. Tärkein tehtävä on silti tukea ja kannatella keskushenkilöä läpi esityksen. Sivussa, kyllä, mutta silti kaikkea muuta kuin sivuosassa.
Tämänkaltainen käsitteellinen ristiriita nousi mieleeni seuratessani kaupunginteatterin Don Juania, jossa Eero Aho briljeeraa kuin teatterikukko lavalla ja Hannes Suominen hänen palvelijanaan antaa isännälleen tilaa, mutta samaan aikaan ujuttaa näytelmään sen eettisen ja moraalisen painoarvon. Don Juanin irstaileva, röyhkeä, ilkeä, ihmisistä piittaamaton ja väkivaltainen mieli peilautuu tämän palvelijan, Sganarellen hahmoon, josta löytyy niin yleisiä arvoja tukevaa sovinnaisuutta kuin yksilöllistä ajattelua vahvistavaa salaviisautta.
Sganarelle seuraa sivusta isäntänsä teeskentelyä, toilailuja ja kuuntelee kulmainsa alta katsellen, vino hymy huulillaan tämän ylisuuren egon narsistista pullistelua.
Molièren Don Juan sai ensi-iltansa Ranskassa 1665. Viettelijän ja naistenmiehen arkkityyppiin pohjautuva näytelmä oli aikansa katsojille siksi piinallinen kokemus, että sen esittäminen loppui nopeasti. Kirjailijaa syytettiin niin uskonnon pilkasta ja vapaa-ajattelusta kuin kuninkaan mollaamisesta. Kun näytelmä myöhemmin painettiin kirjaksi, alkuperäinen proosamuoto vaihtui runomuotoon, uskonnollisuutta pilkkaavat kohtaukset pyyhittiin pois ja näytelmän temaattinen painopiste siirtyi varoitukseen elostelun turmiollisesta vaikutuksesta.
Vasta parisataa vuotta myöhemmin Don Juan tuotiin näyttömälle takaisin sen alkuperäisessä muodossa.
Molière oli käsitellyt ihmisluonnon heikkouksia jo ennen Don Juania, joten siltä osin hän tuskin petti odotuksia. Ihmisten teeskentelyn ja tekopyhyyden hän oli ottanut maaliksi kolme vuotta aiemmin kirjoitetussa Naisten koulussa ja tätä seuraava Tartuffe lisäsi vain kierroksia, jotka huipentuivat trilogian päättävään Don Juaniin. Moliéren näytelmien vakava, synkkä, hieman rivo aines puettuna farssin muotoon oli myrkkyä monille valtaapitäville. Nauru, varsinkin kun se osuu, satuttaa.
Don Juan ei ehkä ole maailman syvällisin näytelmä, mutta melko syvälle siinä tunkeudutaan ihmismielen pimeälle puolelle. Viisinäytöksinen näytelmä kulkee päähenkilön kautta tämän persoonaa määrittävien tapahtumien äärelle; avionrikkojasta ja viettelijästä sukeutuu hetkellisen altruistisen kohtauksen jälkeen rahahuolien kanssa painiskeleva ja uskonnollisen kokemuksen käännyttämä teeskentelijä, jonka lähimenneisyydestä löytyy myös miesmurha. Toki tyypin luonne on ollut selvää jo alusta asti. Lopussa sankari hukkuu helvetin liekkeihin, mutta taitaa nauraa vielä silloinkin elämälle ja sievistelijöille eritoten.
Kaikki tuo antaa nimiroolin esittäjälle aikaa ja tilaa, ja Eero Aho tekee tämän sydänverellä, halliten suvereenilla taidolla niin itseensä rakastuneen sankarin suuret kuin pienet eleet, kasvonilmeitä ja äänenpainoja unohtamatta. Farssin ominaisluonteeseen kuulunee myös se, että Pasi Lampelan rytmitietoisessa ohjauksessa Ahon menemisissä ja tulemisissa näyttelijän kurinalaisuutta koetellaan.
Molière näytteli näytelmän ensi-illassa itse Don Juanin palvelijan, Sganarellen roolin. Eikä tätä pidä ihmetellä. Vaikka näytelmän nimihenkilön haltuunottaminen antaa näyttelijälle kaikki mahdollisuudet loistaa, sekin vain peilautuu vieressä hieman hiljaisempana, vähemmän touhukkaana, myhäilevänä vaan ei mykkänä esiintyvään hahmoon. Sganarelle on Don Juanin ja koko näytelmän tukiranka.
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Tämänkaltainen käsitteellinen ristiriita nousi mieleeni seuratessani kaupunginteatterin Don Juania, jossa Eero Aho briljeeraa kuin teatterikukko lavalla ja Hannes Suominen hänen palvelijanaan antaa isännälleen tilaa, mutta samaan aikaan ujuttaa näytelmään sen eettisen ja moraalisen painoarvon. Don Juanin irstaileva, röyhkeä, ilkeä, ihmisistä piittaamaton ja väkivaltainen mieli peilautuu tämän palvelijan, Sganarellen hahmoon, josta löytyy niin yleisiä arvoja tukevaa sovinnaisuutta kuin yksilöllistä ajattelua vahvistavaa salaviisautta.
Sganarelle seuraa sivusta isäntänsä teeskentelyä, toilailuja ja kuuntelee kulmainsa alta katsellen, vino hymy huulillaan tämän ylisuuren egon narsistista pullistelua.
Molièren Don Juan sai ensi-iltansa Ranskassa 1665. Viettelijän ja naistenmiehen arkkityyppiin pohjautuva näytelmä oli aikansa katsojille siksi piinallinen kokemus, että sen esittäminen loppui nopeasti. Kirjailijaa syytettiin niin uskonnon pilkasta ja vapaa-ajattelusta kuin kuninkaan mollaamisesta. Kun näytelmä myöhemmin painettiin kirjaksi, alkuperäinen proosamuoto vaihtui runomuotoon, uskonnollisuutta pilkkaavat kohtaukset pyyhittiin pois ja näytelmän temaattinen painopiste siirtyi varoitukseen elostelun turmiollisesta vaikutuksesta.
Vasta parisataa vuotta myöhemmin Don Juan tuotiin näyttömälle takaisin sen alkuperäisessä muodossa.
Molière oli käsitellyt ihmisluonnon heikkouksia jo ennen Don Juania, joten siltä osin hän tuskin petti odotuksia. Ihmisten teeskentelyn ja tekopyhyyden hän oli ottanut maaliksi kolme vuotta aiemmin kirjoitetussa Naisten koulussa ja tätä seuraava Tartuffe lisäsi vain kierroksia, jotka huipentuivat trilogian päättävään Don Juaniin. Moliéren näytelmien vakava, synkkä, hieman rivo aines puettuna farssin muotoon oli myrkkyä monille valtaapitäville. Nauru, varsinkin kun se osuu, satuttaa.
Don Juan ei ehkä ole maailman syvällisin näytelmä, mutta melko syvälle siinä tunkeudutaan ihmismielen pimeälle puolelle. Viisinäytöksinen näytelmä kulkee päähenkilön kautta tämän persoonaa määrittävien tapahtumien äärelle; avionrikkojasta ja viettelijästä sukeutuu hetkellisen altruistisen kohtauksen jälkeen rahahuolien kanssa painiskeleva ja uskonnollisen kokemuksen käännyttämä teeskentelijä, jonka lähimenneisyydestä löytyy myös miesmurha. Toki tyypin luonne on ollut selvää jo alusta asti. Lopussa sankari hukkuu helvetin liekkeihin, mutta taitaa nauraa vielä silloinkin elämälle ja sievistelijöille eritoten.
Kaikki tuo antaa nimiroolin esittäjälle aikaa ja tilaa, ja Eero Aho tekee tämän sydänverellä, halliten suvereenilla taidolla niin itseensä rakastuneen sankarin suuret kuin pienet eleet, kasvonilmeitä ja äänenpainoja unohtamatta. Farssin ominaisluonteeseen kuulunee myös se, että Pasi Lampelan rytmitietoisessa ohjauksessa Ahon menemisissä ja tulemisissa näyttelijän kurinalaisuutta koetellaan.
Molière näytteli näytelmän ensi-illassa itse Don Juanin palvelijan, Sganarellen roolin. Eikä tätä pidä ihmetellä. Vaikka näytelmän nimihenkilön haltuunottaminen antaa näyttelijälle kaikki mahdollisuudet loistaa, sekin vain peilautuu vieressä hieman hiljaisempana, vähemmän touhukkaana, myhäilevänä vaan ei mykkänä esiintyvään hahmoon. Sganarelle on Don Juanin ja koko näytelmän tukiranka.
Kommentit
Lähetä kommentti