Jos Turussa esitettävä Ronald Harwoodin Pukija on levoton sekoitus traagista ihmiskohtaloa, kepeää yksilöpsykologista jutustelua ja uteliaisuutta herkistävää kurkistelua teatterikulissien taakse, se selittyy ainakin osittain näytelmän tekstillisistä lähtökohdista. Pukijasta löytyvät niin näytelmän kirjoittajan omakohtaiset kokemukset teatterin maailmassa kuin dramaattisena rinnakkaiskertomuksena kulkeva tarina Shakespearen tunnetuksi tekemästä kuningas Learista.
Harwood työskenteli nuorena miehenä pitkään merkittävän englantilaisen näyttelijän, Sir Donald Wolfitin pukijana, laati tämän elämästä myöhemmin myös biografian. Kokemuksista työskentelystä Wolfitin kanssa syntyi vuosikymmenten kehittelyn jälkeen 1980 ensi-iltaan päässyt näytelmä, jota on sittemmin esitetty teattereiden lavoilla ympäri maailmaa. 1983 Pukijasta tehtiin tunnettu elokuva, ja 2015 edellistäkin maineikkaampi sovitus televisiolle, pääosissa Ian McKellan ja Anthony Hopkins.
Harwood on itse korostanut näytelmänsä kiinnittymistä teatterin näyttämöltä piiloitettuun maailmaan, jossa tuotantoryhmä näyttelijöineen ja näiden avustajineen tekee työtään katseilta piilossa. Koskettava tarina ikääntyneestä ja kuolemaa tekevästä näyttelijästä (Sir) ja tämän pukijasta (Norman) luo draamaan jännitteen, jota rytmittävät vihjeet ja viittaukset parivaljakon keskinäiseen suhteeseen. Kehyksenä toimii toisen maailmansodan pommituksissa jyrisevä Englanti sekä Shakespearen Kuningas Lear, josta on löytyvä Sirin viimeinen rooli.
Vaikka Harwood kieltää pyrkineensä tietoisesti rakentaneensa näytelmäänsä yhtymäkohtia Shakespearen draamaan, kriitikot ovat niitä tästä huolimatta löytäneet. Pommitusten äänet vertautuvat Kuningas Learin kuuluisaan myrsky-kohtaukseen ja isänsä pettävät tyttäret löytyvät nekin Pukijasta. Mikäli näin halutaan. Toisaalta Harwoodin Sir ja Shakespearen nimihenkilö kulkevat kuin sokeutuneina ja omahyväisyytensä vankeina läpi elämännäyttämönsä, johon muut - pukija mukaan lukien - yrittävät turhaan iskeä todellisuuden kiilaa.
Tämä kaikki herättää itse asiassa halun nähdä Pukijan pohjatekstinä toimiva Kuningas Lear. Shakespearen myöhäiskauden tragedian julkaisuhistoria on mielenkiintoinen (kuten kaikkien Shakespearen näytelmien kohdalla) jo siinä, että sitä esitettiin satoja vuosia ensitulemisestaan (1600-luvun alku) muunneltuna versiona. Paluu alkuperäisen näytelmän synkkään maailmankuvaan, jossa isät ovat sokeita, lapset petollisia ja elämä muutoinkin lohdutonta, tapahtui vasta 1800-luvun puolella. Oman kitkerän mausteensa draamasoppaan toi englantilainen Peter Brook 1960-luvun alussa korostamalla Stratfordin Shakespeare-teatterille laatimassaan ohjauksessa isiemme meille jättämää julmaa perintöä.
Pukijaa voi kuitenkin hyvin katsoa ja kokea ilman Shakespearen silmälaseja. Turussa Asko Sarkola Normanin ja Esko Roine Sirin osassa antavat tekstille vielä suomalaiskansallista nostetta. Mahdollisuus nähdä kaksi näyttelijälegendaa lavalla samaan aikaan on tilaisuus, jota ei ole syytä jättää käyttämättä. Viiden muun pienempien osien esittäjien on tyytyminen pikaisiin piipahduksiin, joilla on toki merkityksensä Pentti Kotkaniemen ohjaamassa kokonaisuudessa.
Silti en voi olla miettimättä, mihin Harwoodin näytelmä olisi voinut päätyä, jos se olisi suunnistanut vieläkin syvemmälle metsään, sinne missä omahyväisiä, itseensä tyytyväisiä ja kaikkivoipaisia kuninkaita tehdään.
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Kommentit
Lähetä kommentti