Peter Jackson paisutti kymmenisen vuotta sitten Tolkienin Hobitista kolmiosaisen ja kahdeksantuntisen elokuvasarjan, joka sai ristiriitaisen vastaanoton. Elokuvan tuotannolliset lähtökohdat olivat hankalat ohjaajanvaihdoksineen, ja kun Jackson lopulta hyppäsi puikkoihin, hän on myöhemmin todennut, että "ei oikeastaan tiennyt itsekään mitä helvettiä on tekemässä".
Jacksonin Hobitista tuli eeppinen, efekteillä ladattu ja hieman hengettömäksi arvioitu "jatko-osa" huippusuosittuun Taru sormusten herrasta -saagaan (2001-03), vaikka tarina juonellisesti sijoittuukin aikaan ennen Sormusten herran tapahtumia. Moitteet eivät kuitenkaan vaikuttaneet elokuvan taloudelliseen menestykseen.
Tolkienin pienestä hobitista kertova romaani ilmestyi alkujaan 1937. Myöhemmin se on jäänyt vaikutuksiltaan ja suosioltaan Sormusten herran varjoon, vaikka se tänään luetaan jo klassisiin lastenromaaneihin, C. S. Lewisin Narnian tai Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa rinnalle. Eikä näistä ole kovin pitkä matka myöskään J. K. Rowlingin Harry Pottereihin. Tolkienin tiedemiehen tarkkuudella ja mielikuvituksella kehittämä kuvitteellinen maailma, josta löytyy kaikupohjaa niin kansakuntien vanhoista kansantaruista kuin satu- ja tarinaperinteestä, on myös siirtynyt osaksi populaari- ja erityisesti pelikulttuurin kuvastoa.
Tolkienin matka- ja seikkailuaiheelle pohjautuvien kertomusten ja juonikuvioiden kuljettaminen kirjoista toisiin esitysmuotoihin ei ole ongelmatonta, minkä lienee huomannut myös Jackson. Tarinoiden taustalla olevat syvemmät temaattiset ja mytologiset aiheet tallaantuvat helposti jännitystä ja vauhtia tarinaan tuovien tapahtumien alle. Kirjassa kertoja voi aina luontevasti astua remmiin ja kuvailla sen, mikä on tarpeellista tarinan alla piilevien valon ja varjon vaihteluiden ymmärtämisen kannalta. Mutta kuinka tehdä tuo elokuvan, tai teatterin keinoin?
Kaupunginteatterin Hobitti on paljossa sukua Jacksonin elokuvaversiolle, sekä hyvässä että pahassa. Se on visuaalisesti ja toiminnallisesti häikäisevä, yllättävä, monissa kohdin, näyttelijöiden turvallisuutta ajatellen, jopa pelottavan uskalias. Lavastukseen (Teemu Loikas) ja näyttämö- sekä pyrotekniikkaan keskittymällä on saatu aikaiseksi koko perheelle suunnattu elämys, joka näyttää, tuntuu ja liekkien ja savun myötä melkeinpä myös maistuu vielä jonkin aikaa esityksen päätyttyä. Hämähäkit, peikot, örkit ja sudet temmeltävät korkealle nousevien vuorten ja metsien syvässä maisemassa ja lohikäärme on Eero Ahon tälle lainaamaa ääntä myöten odotustensa mukainen.
Mikko Koukin ohjaama tarina kulkee jouheasti, lyhyinä kohtauksina, jotka kannattelevat Teemu Aromaan esittämän hahmon matkaa seikkailusta toiseen ja takaisin kotikonnuille. Vaikka näytelmä kestää lähes kolme tuntia, aika ei käy pitkäksi.
Tolkienin tarinat, tämän mytopoetiikka - millä nimellä hän itse kuvasi niitä - ovat dramaturgisesti haastavia. Niiden ikiaikainen, arkkityyppinen olemus käy selväksi, kun hyvyys asetetaan taistelemaan pahuutta vastaan, tai kun itsekkyys, ylpeys ja vallanhimo saavat otteen ja vievät tapahtumia kohti katastrofia. Mutta miten saada tapahtumien täyttämä pinta väräjämään siten, että syvyyksistä pulpahtaisi pintaan edes osa kaikesta siitä aineistosta, josta tarinat on tehty?
Jacksonin ratkaisu tähän lienee ollut keston venyttäminen ja tapahtumien kulun hidastaminen. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa on tehty oivallisia ratkaisuja (mm. lopun Viiden Armeijan taistelun siirtäminen Gandalfin - Mika Kujala - loppuyhteenvetoon), ja muiltakin osin keskittyminen Bilbon muuntumiseen "uudeksi itsekseen", omien pelkojensa selättäjäksi, antaa rytmin toisiaan seuraaville tapahtumille. Keski-Vähälä toteaa käsiohjelmassa halunneensa välttää tulkintaa tarinasta moraliteettina, ihmisen sortumisesta ahneuteen ja itsekkyyteen. Mutta kun se on kuitenkin sangen keskeinen osa kertomuksen tematiikkaa ja motivoimassa joidenkin henkilöiden toimintaa, tätä olisi voinut nostaa enemmänkin esille.
Kun Tarua sormusten herrasta esitettiin Turussa 2018, näyttämöllä nähtiin Miska Kaukonen Klonkun roolissa. Roolisuoritus oli häikäisevä. Lyhyen aikaa Klonkku loikkii myös Hobitissa ja vie Kaukosen suorituksen samalla Turun teatterihistoriaan. Tästä puhutaan vielä, ja kauan.
Kommentit
Lähetä kommentti