Kohtalon voima

Kaupunginteatterin syksy on käynnistynyt tiivistahtisella tendenssinäytelmällä Kunnia, jossa harkitsemattomat sanat ja teot tuivertavat tuulen tavoin pientä perhettä. Parituntinen näytelmä kulkee syytösten, epäilysten, selitysten ja epäonnistuneiden ratkaisuyritysten kautta kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua. Tragediaa ei tässä seuraa puhdistautuminen, ellei sellaiseksi lasketa lohduttomuuden, surun ja säälin sekaista tunnekimaraa.

Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama draama kytkeytyy ajankohtaiseen ja paljon tapetilla olevaan kysymykseen seksuaalisesta häirinnästä. Siitä sen liittyminen aikamme moraalisiin ja yhteiskunnallisiin agendoihin. Keskiöön on nostettu teini-ikäisen tyttären suhde yksinhuoltaja-isään. Miehinen puhumattomuuden kulttuuri ja tunneherkkyyden kapea rekisteri vievät puolestaan toimintaa eteenpäin. Lopputulema on kylmien ja osoitetta vailla olevien repliikkien kylmä puhuri, jota roolihenkilöiden keskinäinen fyysinen etäisyydenotto myös kuvastaa.

Isä (Kari-Pekka Toivonen) ei saa yhteyttä keskeneräisen identiteettinsä kanssa kipuilevaan tyttäreensä (Ella Lymi), puhumattakaan ystävästään ja työkaveristaan (Mikko Kouki) tai edes uudesta naisystävästään (Kirsi Tarvainen). Näytelmän ydin pyöriikin näin, ei aiheensa, vaan yhden keskushenkilönsä mielenmaiseman ympärillä. Tyttären suulla kuullut syytökset, sen aiheuttamat epäilykset, toden tai kuvitellun konfliktin persoonattomat, hyvää tarkoittavat, mutta lopulta nyrkkiin puristetut ratkaisuyritykset muodostavat synkeän, sävyttömän ja - niin, säälittävän maailman.

Näytelmän tapahtumapaikka on vuosikymmenten kulumista kuvastava interiööri. Tummanharmaat seinät, kulunut sohva ja nojatuoli, sekä maisemaikkuna, josta kuultavat autonrenkaiden jäänteet, kertovat maailmojen yhteentörmäyksestä. Ja myös siitä, miten vaarallista on jäädä menneisyyden vangiksi. Uusien uhkakuvien taltuttamiseksi tarvitaan jotakin muuta kuin pitäytymistä vanhaan.

Kunnia on kuin antiikin tragedia, jossa jumalten julmaa leikkiä ihmiskohtaloilla vastaavat meihin kaikkiin iskostetut kuvitelmat siitä, miten elämää tulee elää, ja miten sitä hallita. Ihminen on lopulta yksin arkeen jähmettyneiden valintojensa keskellä, ja kaikki tiet vievät tuhoon. Siksi Lampelan näytelmästä ei varsinaisesti löydy lohdullista suvantoa, tai ne ovat sivulauseisiin, kaljatölkin ympärille takertuneen kämmenen kokoisiin murahduksiin kätkettyjä toverillisia hellyydenosoituksia.

Niillä ei pääse pitkälle.