Siirry pääsisältöön

Mimmit näyttämöllä

Pinkit värit hehkuvat Turun kaupunginteatterin Pikku naisissa, ja varmimman vakuudeksi esityksen nimi on kirjoitettu isolla esityslavan laitaan. Ei epäilystäkään, olemme astumassa johonkin toiseen, mahdolliseen todellisuuteen.  

Kolme vuosikymmentä sitten kirjallista maailma elähdyttivät nuorille naisille suunnatut (ja naisten kirjoittamat) romanttiset, humoristiset ja itseironiset kertomukset, joissa leikiteltiin sukupuolirooleilla, vanhentuneilla asenteilla ja ennakko-odotuksilla siitä, mikä on naisen paikka miehisessä maailmassa.Taisteluun patriarkaattia vastaan käytiin romaanitaiteen asein ensiksi angloamerikkalaisessa maailmassa, josta se laajeni kohta myös muualle. Kirjallinen lajityyppi sai nimekseen chick lit, jonka meidän Kielitoimistomme sittemmin käänsi "mimmi-, pimu- tai sinkkukirjallisuudeksi". Tänään näistä vaihtoehdoista pidetään parhaimpana ensinnä mainittua.

Yhdysvaltalaisen Louisa May Alcottin (1832-88) romaanin Pikku naisia ilmestymisestä on jo yli 150 vuotta, mutta edelleenkin se kiinnostaa, viehättää ja puhututtaa. Siitä ovat huolehtineet lukuisat elokuvasovitukset ja näyttämöillä nähdyt versiot musikaaleista draamoihin. Tuntuu jopa siltä, että vanhetessaan romaani on tullut vain ajankohtaisemmaksi. Sen sukupuolikasvatuksellinen ja tapakulttuurinen ote on jo hieman menneiden talvien lumia, mutta lapsen ja nuoren, naisen itsemääräämisoikeutta tukevine mielipiteineen teos puhaltaa pölyt sivuiltaan. Pikku naisia on aikansa mimmikirjallisuutta, rohkeata, uutta luovaa, radikaalia, girl-poweria.

1860-luvun yhdysvaltalaisessa todellisuudessa Alcott teki paitsi pioneerityötä amerikkalaisessa kaunokirjallisuudessa myös todellista tasa-arvotyötä nostamalla etualalle naiset yksilöinä omine toiveineen ja haluineen. Pikku naisissa sisaruksista löytyy tahtoa ja voimaa kulkea omia polkujaan, valita haluttu suunta ja lähteä maailmalle hakemaan itseään. Tai ainakin edes yrittää sitä kaikista ulkopuolelta saapuvista paineista välittämättä - tiettyyn rajaan asti.

Joten ei ihme, että klassikon aseman saavuttanut tarina taipuu myös moneen. Jane Austenin romaanien uudelleen sovituksista ristiriitaistakin mainetta niittänyt Kate Hamill dramatisoi 2018 tyylilleen uskollisena Pikku naisista näyttämöversion, joka herätti kiitosten ohella kitkeriä tuntemuksia Alcottin parissa varttuneiden joukossa. Hamillin kynästä syntyi kertomus neljästä sisaruksesta, kasvutarina Amerikan sisällissodan varjossa kasvavista nuorista sosiaalisten ja kulttuuristen paineiden puristuksessa. Romaanin autofiktiota ruokkivien rivien väliin oli draamassa pistetty nykykatsojalle tunnistettavia teemoja mielen rikkoontumisesta oman seksuaali-identiteetin löytymiseen, myös näyttämösovituksen monikulttuurinen roolitus ilmensi uutta aikaa ja otetta. 

Niin tässä kuin monissa muissakin dramatisoinneissa tarinaa vietiin eteenpäin yhden sisaruksista, kirjailijaurasta haaveilevan Jon näkökulmasta. Mikä onkin luonteva ratkaisu, kun tiedämme Alcottin kirjoittaneen romaaninsa omaan elämäänsä pohjautuen, tosin sen suhteen myös taiteellisia vapauksia ottaen. Jo on joiltakin osin kirjailijan alter ego, jonka kirjallisia kokeiluja romaanissa seurataan, hienoisen välimatkan päästä ja perhe-elämää idealisoiden, mutta kuitenkin. 

Toisin kuin Jo romaanin toisen osan lopussa, tosielämän Alcott ei itse koskaan mennyt naimisiin. Romaanissa Jo löytää miespuolisen kumppanin, jonka kanssa perustaa koulun. Myöhemmissä kahdessa romaanissa kerrotaan lähemmin sekä koulussa harjoitetuista uusista, edistyksellisistä pedagogisista periaatteista että Jon ja sisarusten perheistä.

Satu Rasilan dramatisoimassa ja Sini Pesosen ohjaamassa versiossa Jon kirjoittaminen on kitti, joka pitää tarinaa kasassa. Kaikki alkaa kirjoittamisesta, käsistä tipahtavista sivuista, ja kirjoittamisen ääni, kynän kulkemista paperilla imitoiva sihisevä rapina, leikkaa säännöllisin ajoin näytelmän äänimaailmaa. Jo kiipeää näyttämölle pystytettyjä metalliportaita pitkin kuin toiseen maailmaan, toiseen aikaan ja paikkaan kirjoittamaan ja lopulta laatimaan tarinalle vaihtoehtoisen lopun. Metadraamallinen asetelma on muistutus tai vetoomus meille kaikille: sinä päätät, minkä tarinan elämästäsi kirjoitat!

Pikku naisia vie meidät lempein ottein menneeseen aikaan, joka ei kuitenkaan ole niin kaukana omastamme. Turun versio taiteilee uuden ja vanhan välillä, ripottelee ylleen romaanista löytyviä juonellisia mausteita, ei käytä kaikkia ja joidenkin suhteen tyytyy korvaaviin. Romaanin lukeneet löytävät sieltä kaiken oleellisen ja lopusta pitää huolen sisaruksia esittävä kvartetti (Isla Mustanoja, Katariina Havukainen, Anna Airola, Linda Hämäläinen), jonka kohtalolle löytyy myötäelävää tukea katsomon viimeisintä penkkiriviä myöten. 






Kommentit