Romaanin dramatisointi vertautuu metsänhoidollisiin toimenpiteisiin. Vanhaa puustoa kaadetaan ja uutta taimistoa istutetaan tilalle, karsitaan, harvennetaan ja jäljelle jätetyille puille annetaan tilaa loistaa ja hengittää. Parhaimmillaan näyttämölle muokattu versio saa meidät näkemään metsän ja puut kuin uudesti syntyneinä.
Kaupunginteatterin versio Johanna Venhon romaanista Ensimmäinen nainen karsii ja harventaa, mutta liiankin kanssa. Avohakkuun säästämillä siemenpuilla ei metsää uudisteta.
Venhon romaani tai biofiktio oli vuoden 2019 kaunokirjallinen sensaatio, joka nousi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Uskalias eläytyminen Sylvi Kekkosen (1900-74) mielenmaisemaan, jossa pettymykset, petetyksi tulemisen tunteet ja lyhyet ilonhetket vuorottelevat, tuotti intiimisävyisen ja runollisen proosateoksen. Romaanissa suurmiehen ja puolison varjossa vaikuttanut nainen sai tilan ja äänen. Lopputulemana oli herkkätuntoinen kuvitelma itsenäisyydestään ja ammatillisesta identiteetistään kirjailijana haparoivin ottein kiinni pitävästä naisesta.
Maia Häklin ohjaama ja dramatisoima Ensimmäinen nainen säilyttää romaanin alkuasetelman, jossa jo ikääntynyt päähenkilö (Ulla Reinikainen) asettautuu kuvanveistäjä Essi Renvallin (Kirsi Tarvainen) malliksi. Taiteilija on saanut tilaustyön valmistaa muotokuva tasavallan ensimmäisestä naisesta. Työn tekeminen ei ole helppoa, johtuen myös kohteen vetäytyvästä persoonasta. Taiteilija ei ota selkoa pienuuteen kaikin tavoin ahdetusta henkilöstä.
Siirtymän kautta hypätään aikaan, jolloin nuoren Sylvin (Asta Sveholm) ja aloittelevan mutta kunnianhimoisen poliitikon, Urho Kekkosen (Markus Ilkka Olavi) tiet kohtaavat. Tutustumista seuraavat avioliitto, perheen perustaminen, miehen syrjähypyt, urakehitys ja yhdessä erillään varttuvan pariskunnan kitkerä elo.
Häklin version Sylvi kipuilee olemassaolossaan, sairauttaan ja näkymättömyyttään niin avioliitossa kuin kirjallisissa piireissä, mutta huomion varastaa silti Kekkonen, joka tulee ja puhuu, äyskentelee ja toimii. Sylvin rooliin on kirjoitettu muutama pakahduttava tunnustus, mutta muilta osin hahmo jää kovin kalpeaksi ja kuin ulkopuolisin silmin nähdyksi. Kekkonen on niin nuorena kuin vanhana (Kimmo Rasila) tarinan sankari ja konna.
Ohjauksellisesti nykyhetken ja menneisyyden leikkauspinnat elävöittävät kronologiaan taipuvaista esitystä ja tuovat siihen raikkaan tuulahduksen.
Venhon romaani teki Sylvistä elämänsä päähenkilön ja kaikki siinä nähtiin ja luettiin hänen kauttaan. Minämuotoinen, päiväkirjoihin ja yksityisiin mietteisiin pohjautuva kerronta loi illuusion läsnäolosta. Sylvin taiteellisia pyrkimyksiä peilattiin kirjassa niin kunnianhimoisen kirjailijakollegan Marja-Liisa Vartion kuin itsenäistä taiteilijapolkuaan toteuttaneen Renvallin hahmojen tuella.
Kaupunginteatterin esityksessä tämänkaltaista efektiä tai ristiriidoista kumpuavaa henkilöasetelmaa ei löydy. Syystä tai toisesta Vartion keskeinen läsnäolo tarinassa on sahattu ja kaadettu kokonaan pois. Renvallin rehellistä suoruutta puhkuvalle hahmolle jää toki tilaa kasvaa, mutta kovin yksinäistä se silti on.
Näytelmän Sylvi elää varjoelämää varjoissa vapaan maailman, mutta kaiken keskiössä on se toinen Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Kommentit
Lähetä kommentti