Ei Turun kaupunginteatterin syksyn suurtuotannossa sentään edetä visuaalisen teatterin äärimuotoihin, mutta monin näyttävin tavoin noustaan suomalaisen musiikkiteatterin kärkikahinoihin. Seili on huima osoitus siitä, mihin kaikkeen näyttämötekninen osaaminen voi yltää. Ja mikä parasta: näyttävät efektit eivät myöskään polje tarinaa.
Turun ulkosaaristossa sijaitseva Seilin saari oli aikoinaan paikka, jolta ei ollut paluukyytiä. Saarella hoidettiin ensiksi lepraan sairastuneita, myöhemmin karuihin olosuhteisiin suljettiin mielisairaalapotilaita, joista useimmat olivat naisia. Syyksi menolippuun ja elinkautiseen tuomioon kelpasivat lukuisten mielensairauksien ohella muun muassa irtolaisuus, alkoholismi, jokin kehitysvamma tai naiselle sopimaton, hillitön käyttäytyminen.
Seili on seurannut myös pitkään musikaalin tekijöiden, Mikko Koukin ja Satu Rasilan tekemisiä. Aiheesta laadittiin versio jo kymmenkunta vuotta sitten (2014), jolloin saarelle pakotettujen naisten elämänkohtaloita väritettiin aikamme radiosta tutuilla hiteillä.
Uudelleen viritetty musikaali on nyt läpisävelletty (Jussi Vahvaselkä), tarinaa on muokattu ja henkilöiden tuntemuksiin sukeltavien laulujen kautta draamallinen kokonaisuus kiinteytyy. Musikaalien maailmassa eletään suuria ja joskus hieman höpsöjä tunteita tai juonenkäänteitä, eikä niitä puutu tästäkään esityksestä. Mutta aiheen vaatima pakahduttava vakavuus silti säilyy kautta kaksijapuolituntisen esityksen - ja ehkä hieman sen jälkeenkin.
Silti Seilin todellinen killeri löytyy tekniikasta ja teknisestä valo-, ääni-, pyro- ja lavastesuunnittelusta (Jarmo Esko, Iiro Laakso, Sanna Malkavaara, Tero Aalto) ja näitä toteuttavista tiimeistä, joissa lienee tehty pitkiä, mutta kaiken nähdyn ja koetun perusteella ei mitenkään turhia päiviä. Sumussa saarelle saapuva vene, vedenalaiset näyt, öinen ja aamun varhaisten auringonsäteiden täplittämä metsä, etäällä siintävä merimaisema ja useat muut visuaaliset ärsykkeet tuovat silmille kauneutta ja mielelle synkän aiheen vaatimaa hetken lepoa.
Visuaaliselle teatterille ominaisesti myös Seili tuottaa metaforia, joita ei tarvitse selittää, kokemus riittää hyvin.
Kehystarinan oheen musikaaliin on ripoteltu tuomittujen naisten kohtaloita kuvaavia sivukertomuksia, jotka täydentävät esityksen traagista syvyyttä. Koukin ohjaama ja yhdessä Rasilan kanssa laatima käsikirjoitus ei kaunistele ihmiskohtaloita, mutta ei myöskään osoittele tarpeettomasti suuntaan tai toiseen. Johtopäätökset jätetään viisaasti katsojalle, jonka silmien edessä Sofian (Sonja Pajunoja) ja Johanneksen (Petrus Kähkönen) mahdoton rakkaustarina kulkee jollakin tapaa myös lohdulliseen päätökseensä.
Seilin saari oli päätepysäkki sinne aikoinaan tuomituille naisille. Reilu 60 vuotta siitä, kun laitoksen ovet suljettiin, saaren tarinat tulevat todeksi näyttämöllä - tavalla, joka tekee kunniaa niin menneille ihmiskohtaloille kuin musikaalin mahdollisuuksille puhuttaa ja puhutella.
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Kommentit
Lähetä kommentti