Kun kirjailija, kertoja ja päähenkilö sulautuvat toisiinsa sepitteellisessä tarinassa, puhutaan autofiktiosta. Kuvitteellisesta tarinasta tulee kirjoittajan tarinaa. Raja toden (auto-) ja fiktion välillä hämärtyy.Yleensä autofiktio liitetään proosaan. Mutta Pekka Laihon kirjoittamassa ja näyttelemässä monologissa pääosan esittäjä ja tarina tarrautuvat siinä määrin toisiinsa, että Ylpeyden kohdalla eron tekeminen alkuperäisen lähteen ja tarinan välillä unohtuu tämän tästä. Syntyy autodraamaa.
Ylpeys tuli ensi-iltaan tämän vuoden keväällä Teatteri Jurkassa ja on nyt lähtenyt kiertueelle eri puolille Suomea. Turussa tarjolla on kolme vierailuesitystä, viimeinen tulevana perjantaina 2.11. Reilun tunnin mittainen esitys on tunnelmaltaan tiivis kuvaus yhden suomalaisen miehen tiestä keinuvasta kehdosta kaltereiden taakse lusimaan.
Näytelmässä taposta vankilaan tuomittu Veikko Antero Lajusenniemi tekee yleisölle, "kasvoille", tiliä elämästään. Paljon on tullut nähtyä ja koettua, mutta syvin katse porautuu sen selvittämiseen, miksi hänestä tuli se, mikä hän on.
Lajusenniemi on Laihon ikätoveri. Sattuman, oikun, vahingon tai jonkun muun takia hän istuu sellissä ja häntä esittää näyttelijä, joka olisi voinut olla hän. Lavalla ei kuitenkaan nähdä persoonien hajontaa, eikä tarinan illuusiota rikota. Mutta koko kertomuksen lähtökohta on kehittynyt tästä asetelmasta. "Olen tavallaan pannut koko elämäni saduksi tässä näytelmässä. Raamit ovat elämästäni ja elinajastani", tekstin kirjoittanut Laiho on todennut. "Kun aloin kirjoittaa näytelmää, mieleeni välähti, miten vähästä oli kiinni, etten itsekin olisi voinut joutua vankilaan. Olen joutunut kapakan edessä tappeluun, ja jos joku olisi lyönyt päänsä siinä ja kuollut, olisin vankilamies."
Laihon ja Lajusenniemen elämät ovat temaattisesti, jos eivät muutoin, toistensa kaltaiset. Huono itsetunto yhdistettynä miehiseen pullisteluun on tappava sekoitus. Molemmat peittävät epävarmuuttaan suunsoittoon, hellyyden tarvettaan kovaan ulkokuoreen, joka murenee, kun aika on kypsä. Ylpeyden, turhamaisuuden kuolemansynti kulkee kuin varjo kaikessa mukana.
Näytelmän pelkistetty näyttämökuva (pöytä ja tuoli) vie kaiken huomion tekstiin ja sen sanojaan. Lajusenniemi ripittäytyy yleisön edessä seisoen, pöydän takana istuen, laahustaa välillä pöydästä tukea ottaen sen ympäri kuin rundia tehden. Liike on vähäistä, mutta tarinan kanssa se vie kertojan kokemusmaailmaan, josta löytyy kaiken karheuden keskeltä myös lyyrisiä hetkiä.
Ei Ylpeys suuri näytelmä ole, eikä se yritä sitä ollakaan. Mutta tarinallisella aitoudellaan se vaikuttaa vielä pitkään päättymisensä jälkeen. Lajusenniemi jää kärsimään rangaistustaan, mutta on löytänyt ja oivaltanut todenpuhumisen myötä jotakin itsestään. Seuraavaksi lienee meidän, Turun lokakuun keliin syöksyvien "kasvojen" vuoro.
---
Ylpeys. Käsikirjoitus ja näyttelijäntyö Pekka Laiho. Ohjaus Pasi Lampela. Tuotanto Teatteri Jurkka ja työryhmä. Vierailuesitys Turun kaupunginteatterissa.
Ylpeys tuli ensi-iltaan tämän vuoden keväällä Teatteri Jurkassa ja on nyt lähtenyt kiertueelle eri puolille Suomea. Turussa tarjolla on kolme vierailuesitystä, viimeinen tulevana perjantaina 2.11. Reilun tunnin mittainen esitys on tunnelmaltaan tiivis kuvaus yhden suomalaisen miehen tiestä keinuvasta kehdosta kaltereiden taakse lusimaan.
Näytelmässä taposta vankilaan tuomittu Veikko Antero Lajusenniemi tekee yleisölle, "kasvoille", tiliä elämästään. Paljon on tullut nähtyä ja koettua, mutta syvin katse porautuu sen selvittämiseen, miksi hänestä tuli se, mikä hän on.Lajusenniemi on Laihon ikätoveri. Sattuman, oikun, vahingon tai jonkun muun takia hän istuu sellissä ja häntä esittää näyttelijä, joka olisi voinut olla hän. Lavalla ei kuitenkaan nähdä persoonien hajontaa, eikä tarinan illuusiota rikota. Mutta koko kertomuksen lähtökohta on kehittynyt tästä asetelmasta. "Olen tavallaan pannut koko elämäni saduksi tässä näytelmässä. Raamit ovat elämästäni ja elinajastani", tekstin kirjoittanut Laiho on todennut. "Kun aloin kirjoittaa näytelmää, mieleeni välähti, miten vähästä oli kiinni, etten itsekin olisi voinut joutua vankilaan. Olen joutunut kapakan edessä tappeluun, ja jos joku olisi lyönyt päänsä siinä ja kuollut, olisin vankilamies."
Laihon ja Lajusenniemen elämät ovat temaattisesti, jos eivät muutoin, toistensa kaltaiset. Huono itsetunto yhdistettynä miehiseen pullisteluun on tappava sekoitus. Molemmat peittävät epävarmuuttaan suunsoittoon, hellyyden tarvettaan kovaan ulkokuoreen, joka murenee, kun aika on kypsä. Ylpeyden, turhamaisuuden kuolemansynti kulkee kuin varjo kaikessa mukana.
Näytelmän pelkistetty näyttämökuva (pöytä ja tuoli) vie kaiken huomion tekstiin ja sen sanojaan. Lajusenniemi ripittäytyy yleisön edessä seisoen, pöydän takana istuen, laahustaa välillä pöydästä tukea ottaen sen ympäri kuin rundia tehden. Liike on vähäistä, mutta tarinan kanssa se vie kertojan kokemusmaailmaan, josta löytyy kaiken karheuden keskeltä myös lyyrisiä hetkiä.
Ei Ylpeys suuri näytelmä ole, eikä se yritä sitä ollakaan. Mutta tarinallisella aitoudellaan se vaikuttaa vielä pitkään päättymisensä jälkeen. Lajusenniemi jää kärsimään rangaistustaan, mutta on löytänyt ja oivaltanut todenpuhumisen myötä jotakin itsestään. Seuraavaksi lienee meidän, Turun lokakuun keliin syöksyvien "kasvojen" vuoro.
---
Ylpeys. Käsikirjoitus ja näyttelijäntyö Pekka Laiho. Ohjaus Pasi Lampela. Tuotanto Teatteri Jurkka ja työryhmä. Vierailuesitys Turun kaupunginteatterissa.
Kommentit
Lähetä kommentti