Isät ja lapset

Nimestään huolimatta Varissuo on enemmänkin musikaali nykypäivän nuorten elämästä kuin laulunumeroilla höystetty kertomus Turun lähiöalueen valoista ja varjoista. Pääosassa ovat varhaisteinit, joiden kasvuun kohti aikuisuutta projisoidaan monenmoista kohtalonkäännettä. Isyyden problematiikka nousee vahvasti esiin.

Satu Rasilan käsikirjoittamista tarinoista löytyy teinirakkautta, -raskautta, rikkoutuneita perheitä ja isättömänä tai äidittömänä kasvamisen kipuja. Synkistä lähtökohdista huolimatta musikaalin kokonaissävy on positiivinen. Kun lähes kolmituntinen spektaakkeli saapuu päätökseen, irrallisina heiluneet tarinanpätkät sidotaan yhteen ja kukin kohtalo kiertyy pehmeän toivorikkaalle kerälle.

Varissuohon ladatut tarinat eivät tuoreudella häikäise. Katsoessa tuntuu liiankin usein siltä, että niiden asetelmat ovat tuttuja jo monen monesta muusta yhteydestä. Suuria yllätyksiä juonenkäänteistä ei löydy. Isä löytää haparoivan yhteyden menettämäänsä tyttäreen, vastuuttomat nuoret miehet sisältään vastuunkannon voiman, mykkyyteen vaipunut leskimies avaa sanaisen arkkunsa apua tarvitsevalle tyttärelleen.

Todellakin, isät, miehet ja miesten mallit ovat Varissuon keskeistä tematiikkaa. Miehet juopottelevat, tappelevat, hakkaavat ja tekevät parhaansa peittääkseen sisäisen pehmeytensä. Naiset ja lapset ottavat iskut vastaan. Sukupolvien ylitse kestävä kierre jatkuu tai se katkeaa, miten kukin.

Varissuon kohdalla on puhuttu musikaali-trilogiasta, josta Kakola (2012) ja Seili (2014) olivat edellisiä osia. Vaikka näistä kolmesta esityksestä ei muodostukaan yhtenäistä kokonaisuutta, yhtenäisyyttä niistä voi silti löytää. Rasila itse puhuu musikaalien sisällöllisestä yhteenkietoutumisesta: ”Kaikki kolme teosta haluavat tutkia ihmistä vasten olosuhdetta, johon ihminen itse ei voi täysin vaikuttaa; olosuhdetta, josta ihminen ei pääse pois.”

Myös Varissuon kohdalla sen lähtökohdat ovat näin olleet kunnianhimoiset. Arki- ja nykypäivän sankaruutta käsiteltäessä se on vain tällä kertaa sortunut turhan ilmeisiin ratkaisuihin. Kompastelu populaarikulttuurin kuoppaisiin kliseisiin vie terää näkemyksen tuoreudelta.

Mutta energiaa nuorista esittäjistä löytyy. Räppi kulkee, läppä on rentoa amerikansuomea, tuhansista musiikkivideoista tutut koreografiat toteutuvat huolella, kevyempien laulelmien paatos tarttuu. Mikko Koukin ohjauksessa siirtymät kohtauksesta toiseen soljuvat vaivattomasti ja kekseliäästikin. Hienoinen tiivistäminen olisi tosin tehnyt hyvää kokonaisuudelle. Irrallinen (ja hauskuudessaan ennalta-arvattava) Tinder-parodia on kuin repäisty heikosta kesäteatterinäytelmästä, minne se olisi saanut jäädäkin.

Varissuolla tavoiteltaneen nuorempaa teatteriyleisöä, mikä on hyvä asia. Yleisön reaktioista päätellen, viesti menee perille. Jos kuitenkin joskus kaupunkien lähiöiden ongelmia haluttaisiin käsitellä teatterin keinoin tuoreella tavalla, ehkäpä esityksen vieminen taidelaitosten ulkopuolelle olisi paikallaan. Turun kaupunginteatterista on matkaa Varissuolle seitsemisen kilometriä. Monille se on matka maanääriin.