Addiktiot ovat aikamme kansansairaus, ja niistä ponnistaa liikkeelle myös englantilaisen Duncan Macmillanin Turun kaupunginteatterissa esitettävä Ihmiset, paikat ja esineet.
Näytelmän keskiössä on nuori naisnäyttelijä, joka on erinäisten vaiheiden jälkeen ajautunut pahaan alkoholi- ja huumekierteeseen. Näytelmässä seurataan hänen pyristelyään vieroitusklinikan kautta kohti päihteistä vapaata elämää.
2015 kantaesityksensä Briteissä saanut näytelmä ei ole aiheensa puolesta erityisen originelli, mutta sille antaa lisämausteensa näytelmän vieminen teatterin maailmaan. Näin päähenkilön riippuvuudesta, retkahduksista ja niiden hoidosta kehittyy monikerroksinen tarina, jossa fysiologisiin oireyhtymiin voidaan lisätä pään sekoittava leikki eri identiteeteillä ja rooleilla.
Näytelmän Emma (Pihla Maalismaa) on myös Tshehovin Lokin Nina, Shakespearen Julia, Ibsenin Hedda Gabler ja tosielämän Saara, ja lopussa ehkä vielä jotain muutakin. Näyttämöllä Emman itselleen luomat ja hänelle annetut persoonat sekoittuvat niin meille kerrottuun tarinaan kuin niihin hetkiin, jolloin Emma jakaantuu silmiemme edessä kahdeksi erilliseksi hahmoksi. Emma on jatkuvassa itseksi tulemisen tilassa.
Macmillanin näytelmän miljöönä toimii hoitolaitoksen kliininen huone, jossa riippuvuuksista kärsiviä potilaita autetaan nk. "kahdentoista askeleen" -hoitomallin avulla. Päihderiippuvuuteen johtaneet kielteiset kokemukset puretaan yhdessä muiden kanssa. Ihmisten, paikkojen ja esineiden tunnistamisesta edetään kohti tervehtymistä.
Istuntoihin osallistuvien potilaiden tarinoita tuodaan näytelmässä esille lyhyiden, katkelmallisten ja osittain simultaanisesta lausuttujen monologien välityksellä. Myös lääkärin, terapeutin ja vanhempien (mm. Kirsi Tarvainen hallitussa kolmoisroolissa) sekä hoitajien läsnäolon välityksellä peilataan etualaa hallitsevaa Emman hahmoa.
Kun Emma lopussa kohtaa viimeinkin aineista vapaana vanhempansa, todellisuudelle avataan hetkeksi ovi. Tai ainakin siltä näyttää.
Macmillanin näytelmä ei ole mielleyhtymistä huolimatta Yksi lensi yli käenpesän. Emma tuo kyllä häiriötä hoitolaitoksen arkeen, mutta McMurphyn kaltaiseksi kapinoitsijaksi tai peilin kantajaksi hänestä ei ole, eikä hänestä haluta sellaista tehdä. Emma rimpuilee liiaksi itsensä kanssa kyetäkseen projisoimaan tai edes ymmärtämään olemistaan muun kuin itsensä kautta. Hän on enemmän itsensä kuin instituutioiden tai rakenteiden haastaja.
Ehkä tästä näkökulmasta Johanna Freundlichin ohjaamaan näytelmään kehkeytyy myös tekstiin sisältyvää kriittistä potentiaalia. Elämä katseiden kohteena tekee minä-kuvastamme hauraan ja helposti murenevan.
Mittavasta ja intensiivisestä roolisuorituksesta nuori Maalismaa selviytyy kunnialla, mutta näytelmäkokonaisuuden epätasaisuutta tai tientynkaltaista osoitteettomuutta iso roolitus ei poista. Lähes kolmituntinen kesto ei kanna sisäistä intensiteettiä loppuun asti. Emman selviytymistarina jää etäiseksi, eikä potilaan selviytymisestä muuta kuin vakuuttavan huono ennuste.
Näytelmän keskiössä on nuori naisnäyttelijä, joka on erinäisten vaiheiden jälkeen ajautunut pahaan alkoholi- ja huumekierteeseen. Näytelmässä seurataan hänen pyristelyään vieroitusklinikan kautta kohti päihteistä vapaata elämää.
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Näytelmän Emma (Pihla Maalismaa) on myös Tshehovin Lokin Nina, Shakespearen Julia, Ibsenin Hedda Gabler ja tosielämän Saara, ja lopussa ehkä vielä jotain muutakin. Näyttämöllä Emman itselleen luomat ja hänelle annetut persoonat sekoittuvat niin meille kerrottuun tarinaan kuin niihin hetkiin, jolloin Emma jakaantuu silmiemme edessä kahdeksi erilliseksi hahmoksi. Emma on jatkuvassa itseksi tulemisen tilassa.
Macmillanin näytelmän miljöönä toimii hoitolaitoksen kliininen huone, jossa riippuvuuksista kärsiviä potilaita autetaan nk. "kahdentoista askeleen" -hoitomallin avulla. Päihderiippuvuuteen johtaneet kielteiset kokemukset puretaan yhdessä muiden kanssa. Ihmisten, paikkojen ja esineiden tunnistamisesta edetään kohti tervehtymistä.
Istuntoihin osallistuvien potilaiden tarinoita tuodaan näytelmässä esille lyhyiden, katkelmallisten ja osittain simultaanisesta lausuttujen monologien välityksellä. Myös lääkärin, terapeutin ja vanhempien (mm. Kirsi Tarvainen hallitussa kolmoisroolissa) sekä hoitajien läsnäolon välityksellä peilataan etualaa hallitsevaa Emman hahmoa.
Kun Emma lopussa kohtaa viimeinkin aineista vapaana vanhempansa, todellisuudelle avataan hetkeksi ovi. Tai ainakin siltä näyttää.
Macmillanin näytelmä ei ole mielleyhtymistä huolimatta Yksi lensi yli käenpesän. Emma tuo kyllä häiriötä hoitolaitoksen arkeen, mutta McMurphyn kaltaiseksi kapinoitsijaksi tai peilin kantajaksi hänestä ei ole, eikä hänestä haluta sellaista tehdä. Emma rimpuilee liiaksi itsensä kanssa kyetäkseen projisoimaan tai edes ymmärtämään olemistaan muun kuin itsensä kautta. Hän on enemmän itsensä kuin instituutioiden tai rakenteiden haastaja.
Ehkä tästä näkökulmasta Johanna Freundlichin ohjaamaan näytelmään kehkeytyy myös tekstiin sisältyvää kriittistä potentiaalia. Elämä katseiden kohteena tekee minä-kuvastamme hauraan ja helposti murenevan.
Mittavasta ja intensiivisestä roolisuorituksesta nuori Maalismaa selviytyy kunnialla, mutta näytelmäkokonaisuuden epätasaisuutta tai tientynkaltaista osoitteettomuutta iso roolitus ei poista. Lähes kolmituntinen kesto ei kanna sisäistä intensiteettiä loppuun asti. Emman selviytymistarina jää etäiseksi, eikä potilaan selviytymisestä muuta kuin vakuuttavan huono ennuste.
Kommentit
Lähetä kommentti