Miesten puheet

Miesten puheet ovat pääosassa Veikko Huovisen romaanissa Lampaansyöjät (1970). Miesten puheista koostui myös kaupunginteatterin Sopukassa vieraillut dramatisointi teoksesta. Valtteri Halisevan, Jussi Lankosken ja työryhmän laatima puolitoistatuntinen sisällyttää esitykseensä alkuperäisteoksen karvoineen kaikkineen. 

Huovisen teos tunnetaan parhaiten sen pohjalta laaditusta elokuvasta (1972), jossa aikansa suosikkinäyttelijät, Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen esittivät tarinan hyväntahtoisia ja suulaita päähenkilöitä, Sepeä ja Valtteria. Kahden "koirasihmisen" retkellä ammutaan ja syödään muutama lammas, ollaan siis "laillisen yhteiskunnan ulkopuolella", kuten kirjailija romaaninsa saatesanoissa toteaa. Ulkonaista juonta kuljetetaan viinanjuonnin ja miesten juttujen keralla päätökseen, jossa kaverukset heittävät toisilleen miehisen lämpöiset hyvästit. "Käteltiin. Sanottiin, että pidähän yhteyttä ja soittelehan joskus."

Huovinen itse aikoinaan pyyteli elokuvan tekijöitä, että eivät liioittelisi Sepen ja Valtterin viinanjuontia. Kaverukset kun ovat herrasmiehiä, jotka ottavat toki mielellään näkäräisiä, mutta säilyttävät silti aina asiallisen ulkomuotonsa. Toisinhan siinä tietenkin kävi, mistä johtuen kirjailija ei katsonut kyseistä sovitusta hyvällä.

Turussa nähdyssä esityksessä onnistutaan elokuvaa paremmin pitämään etualalla miesten keskinäiset puheet, joissa katto on korkealla niin politiikan, uskonnon, sodan, kulutusyhteiskunnan pulmien kuin sukupuolikysymysten alueella. Naisista sankarimme kuitenkin pääasiassa juttelevat, näitä ihaillen, kummeksuen ja omaa suhdettaan naisiin peilaten. Keskustelut ovat toki 2000-luvun näkökulmasta ajoittain hieman raskasta kuultavaa, parasta-ennen-päiväys on jo mennyt, mutta kielellinen notkeus ja nokkeluus ovat läsnäolevia. 

Miesten puheissa sisältö ja muoto eivät kohtaa, tai ne kohtaavat jossakin kansan- ja korkeakulttuurin, matalan ja korkean välimaissa. Kun tökeryyksiä puhutaan muoto-opillisen mallikkaasti, virkakielelle ja opillisuudelle irvaillen, olemme huovismaisen huumorin lähteillä. 

Esitystä on rakennettu yhteistyössä Suomen Lausujain Liiton kanssa, mikä näkyikin juuri keskittymisessä sanankäyttöön. Taustalla olevalle mustalle liitutaululle vedellään ajoittain muutama iskulause (kuten klassikko: "Saksa on paska maa!") ja roolien asusteissa tavoitellaan retrohenkistä urheiluasustemuotia. Tapettavat ja syötävät lampaat ovat jätesäkkejä, kaiutin päästelee auton ääntä, savukone puhaltelee usvaa ja sähköpianolla heitellään muutama akordi. 

Lopun pimeyttä halkovat taskulamppujen valokeilat ja äänimaiseman kakofonia puolestaan jättävät kokonaisuuteen tulkinnallisen leiman, jossa miesten puheet asettuvat omaan tummanpuhuvaan lokerikkoonsa, ei nyt ehkä "toksiseen maskuliinisuuteen", mutta eksyksissä olevaan omaansa kuitenkin. 

Lampaansyöjät onnistui herättelemään henkiin Huovisen lauseen, mikä puolestaan herättää halun tutustua uudestaan varhaisnuoruuteni lempikirjailijan tuotantoon. Jos vuosikymmeniä sitten Huovisen lyhyet tarinat veivät mukanaan, ehkäpä nyt myöhemmin Huovisen varhaisteosten (Havukka-Ahon ajattelija, Ihmisten puheet, Hamsterit, Siintävät vuoret) vaatimaton viisaus ja luontokuvausten jykevä iskevyys ansaitsevat oman ajan ja paikan. 

Varsinkin, kun Turussa nähty esitys Lampaansyöjistä on jo poistunut ohjelmistosta.