Kaupunginteatterin kevään ohjelmistosta löytyy yksi ranskalaisen Florian Zellerin (s. 1979) hittinäytelmistä, Äiti. Perhetrilogian tunnetuin osa lienee edelleen Isä, joka nousi Zellerin ohjaamana ja käsikirjoittamana elokuvaversiona Oscar-kategoriaan. Mutta Äiti oli se ensimmäinen menestys ja sarjan päättävä Poika (2018) kerää parhaillaan kehuja ympäri maailmaa ja nähtäneen piakkoin myös valkokankaalla.
Zeller oli kerännyt mainetta kirjailijana kotimaassaan jo ennen ylistettyjä draamojaan. Kolmannella romaanillaan La Fascination du pire (2004) hän voitti Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon (Goncourt) ja pari vuotta myöhemmin näytelmät alkoivat nekin kerätä kunniaa. 2010 ensi-iltaan noussut Äiti sai vuoden parhaan näytelmän ehdokkuuden kisassa (Molière-palkinto), jonka Zeller oli voittanut jo kerran aiemmin.
Isä (2012) oli Zellerin käyntikortti ja matkalippu Pariisista Lontooseen ja Broadwaylle. Saapuessaan englanninkielisille näyttämöille 2014 se oli jopa siinä määrin pysähdyttävä kokemus - sekä muodon että sisällön puolesta - että sitä seuraavat Zellerit joutuvat hieman kohtuuttomaan vertailuun. Niinpä Äidin nähnyt Guardianin kriitikko toki kiittää näytelmää ja esitystä, mutta joutuu myöntämään, että Isän jälkeen sen tekninen ratkaisu ei enää tunnu kovin mielenkiintoiselta. Päähenkilön mielen hajoaminen on vain outoa, ei sen yleistettävämpää.
Vastaavasti amerikkalaisille 2019 esitetty versio, pääosassa arvostelijan sanoin: "lumoava" Isabelle Huppert, on kritiikon mielestä näytelmä, joka herättelee pohtimaan keskushenkilön mielen tasapainon järkkymistä, mutta ei mitään sen syvempää tai laajempaa. Perinteisemmällä rakenteellaan trilogian päätösosa Poika on sen sijaan onnistunut tunteiden herättäjänä ja traagisuudessaan vakuuttamaan arvostelun niin siellä kuin täällä.
Zellerin Äidin tematiikka, keski-iän kriisi ja sitä seuraava henkinen romahdus, ei ehkä resonoi yleiskiinnostuksen kanssa samassa määrin kuin vanhusiän dementia tai nuorten mielenterveysongelmat. Äiti on myös kirjoitettu kliinisemmin, suorastaan kylmäävästi. Mutta pienimuotoisuudessaan (sen kesto on vain tunti ja vartti) se antaa mahdollisuuksia näyttelijöille intensiteetin vahvistamiseen oivaltavan tekstin kautta. Kirsi Tarvainen nimiroolissa ja Carl-Kristian Rundman tämän puolisona vetävät varsinkin näytelmän ensimmäiset kohtaukset tempolla, joka hauskuttaa, ellei se, mitä sanotaan, olisi niin hirvittävää.
Yksinäisyyden tunne ja tyhjän pesän syndrooma ovat bensaa, joka saa näytelmän liekkeihin. Katsojille annetaan sellaisenaan päähenkilön mielenmaisema, jossa kohtaukset toistuvat hieman toisistaan poikkeavasti. Uusia asioiden välisiä yhteyksiä selittäviä muistikerroksia luodaan kiihtyvällä tahdilla. Zeller on, kuten useimmat nykydramaatikot, lukenut Pinterinsä; kaikki on oudossa uhkaavan tulemisen tilassa.
Kyllä sekin pistää miettimään.
Kommentit
Lähetä kommentti