Helvetti on toiset ihmiset

Jean-Paul Sartren paljon siteerattu lause, "helvetti on toiset ihmiset", istuu enemmän kuin hyvin Florian Zellerin farssiin Täydellinen lauantai. Sartren näytelmästä (Suljetut ovet, 1941) löytyvän repliikin ajatus on se, että yksilön ikuinen kärsimys syntyy hänen yhteydestään toisiin ihmisiin. Kun ihminen on lopultakin vain sitä, mitä hän itsestään tekee, liian lähelle hakeutuvat lähimmäiset ovat alati murtamassa tätä yhtä eksistentialismin peruskiveä. Ihmisen elämä on kamppailua pään sisälle tunkeutuvia toisia ihmisiä vastaan.

Zellerin näytelmä ei ole kuitenkaan ryppyotsaista filosofointia vaan konkretian ja arjen tasolla pyörivää ihmissuhdekarusellia. Markus (Jaakko Saariluoma) on tehnyt elämänsä löydön, harvinaisen vinyylilevyn, jonka kanssa hän tulee kotiin aikomuksenaan kuunnella sitä hetken rauhassa, ihan yksin. Toisin kuitenkin käy. Privaattihetki rikkoontuu milloin omantunnontuskiin vaipuneiden vaimon ja rakastajattaren, ahdistustaan purkavan teinin, kömpelön remonttimiehen, läheisriippuvaisen naapurin tai paikalle pistäytyvän ystävän toimesta.

Farssin lajityypille ominaisesti Pentti Kotkaniemen ohjaamaa tarinaa viedään eteenpäin vauhdilla ja lopputuloskin on odotetun kaaoksen kaltainen. Dialogiin upotetut kärjistykset, väärinkäsitykset, valhetta ja totuutta kiertävät selitykset ja edestakaista tulemista ja menemistä alleviivaavat henkilöiden kohkaamiset hoituvat kuten asiaan sopii. Markuksen haaveesta täydellisestä lauantaista tulee henkilökohtainen helvetti. 

Ranskalainen Florian Zeller (s. 1979) on teatterimaailman kuuma nimi, jonka laajahkosta näytelmätuotannosta tunnetaan parhaiten perhesuhteita käsittelevä trilogia Äiti (2010), Isä (2012) ja Poika (2018). Näistä ensinnä mainittu nähtiin myös Turussa pari vuotta sitten, ja Isä on jo vakiinnuttanut asemansa modernina klassikkona, eikä vähiten Zellerin itsensä siitä tekemän elokuvasovituksen (2020) ansiosta. 

Zellerin nimen tunnettuudesta kertoo jotakin jo se, että 2013 ensiesitettyä Täydellistä lauantaita on neljän vuoden sisään Suomessa nähty kahdeksalla eri näyttämöllä Helsingistä Mikkeliin ja Porista Savonlinnaan. Tälläkin hetkellä näytelmä pyörii Hämeenlinnassa ja Kotkassa. Ranskalainen elokuvaversio ehdittiin jo sekin tehdä tuoreeltaan 2014. Sen menestys tosin jäi vaatimattomaksi, huolimatta Zellerin elokuvaan näytelmänsä pohjalta laatimastaan käsikirjoituksesta. 

Sartre on tuskin se nimi, joka Zellerillä on ollut mielessä näytelmää laatiessaan (vai onko Sartren välttäminen edes mahdollista ranskalaiselle kirjailijalle?), mutta inspiraation hän ilmoittaa saaneensa englantilaisen Simon Grayn (1936-2008) komediasta Otherwise Engaged (1975). 

Grayn aikanaan sangen suosittu näytelmä kertoo kustantajasta, jonka aikomuksena on viettää rauhallinen ilta Wagnerin Parsifalia kuunnellen. Toisin käy tässäkin. Rauhallinen hetki keskeytyy milloin kenenkin toimesta: itsetunto-ongelmien parissa kamppailevan veljen, juopuneen kriitikon, iholle pyrkivän kirjailijanalun ja mustasukkaisen koulukaverinsa, jonka kihlatun arrogantti älykkö on joskus vietellyt. Lopulta myös miehen vaimo keskeyttää auvoisan hetken ja kertoo jättävänsä tämän. 

Zellerin näytelmä on tietenkin paljon muutakin kuin vain vanhan idean toistoa. Se on ikään kuin päivitetty, ajantasaistettu ja aikaamme mukautettu ja siihen paremmin mukautuva versio Grayn näytelmästä. Päähenkilön vastenmielisestä, ilkeästä ja verbaliikalla toisia sivaltavasta egomaanikosta on tullut Zellerin ja Turun versiossa hieman hassahtanut, hajamielinen, hyväntahtoinen ja sympaattinen nallukka. 

Ammatti on sekin vaihtunut toiseen, mutta silti omassa maailmassaan, omien tarpeidensa ja oman tahtotilansa kanssa viihtyvästä tyypistä on edelleen kysymys. Oopperan sijasta kuunnellaan jazzia ja albumia, jonka nimeen sisältyy kokonainen maailma: "Me, Myself, and I." Kysymys on minusta, halusta olla yksin ja kokonaisuudessaan vain itsensä kanssa.

Jos Sartrea on uskominen, helvetti on toiset ihmiset. Zellerin helvetti tosin on helvetillinen ehkä enemmän ulkoisilta kuin sisäisiltä puitteiltaan. Silti, aikamme kuva sekin.

*

Hauska, mutta tuskin sattumanvarainen yksityiskohta on, että Markuksen intohimon kohteella on sama nimi kuin Irving Gordonin 1937 säveltämällä ja Billie Holidayn levyttämällä kappaleella.