Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen viimeisimmän tiedon mukaan muistisairauteen sairastuu Suomessa vuosittain noin 23 000 ihmistä. Tästä, kun mennään parikymmentä vuotta eteenpäin, sairastuneiden kokonaismääräksi arvellaan nykykehityksellä lähemmäs 250 000. Se on enemmän kuin Turun kaupungissa on asukkaita.
Siten ranskalaisen Florian Zellerin (s. 1979) näytelmä Isä koskettaa aiheensa puolesta meistä sangen monia, läheltä ja kauempaa löytyvistä ihmiskohtaloista. Kaupunginteatterin pienen näyttämön ilmapiirissä saattoi suorastaan aistia sen, miten näyttämöllä tiputellut muistin ja muistamisen oikkuja kuvastavat repliikit upposivat sulaan maahan. Nykyelämän todellisuuskirjoa tämäkin, elämänhallinnan vähittäinen karkaaminen kauaksi pois.
Zellerin näytelmä muistisairauden riivaamasta vanhenevasta miehestä ensiesitettiin jo vuosikymmen sitten (2012). Saattaa hyvin olettaa, että näytelmän ajankohtaisuus ja kirjaimellinen koskettavuus on sittemmin vain tihentynyt. Vaikka muistisairaus on edelleen enemmän vanhenevan väestönosan sairaus, sen yleisyys ja samalla tietomme sairaudesta kasvavat, ja myös alzheimerin, dementian esiintyvyys yhä nuoremmilla alkaa jo saada epidemian piirteitä.
Isä häkellyttää edelleen, jos ei aiheen niin muotonsa puolesta. Katsoja viedään vähitellen sisälle päähenkilön mielenmaisemaan, jossa ympäristö, tapahtumat ja tutut henkilöt vaihtuvat äkkiarvaamatta toisiin. Silmiemme edessä kohtaukset ja puheenparret toistuvat, epätietoisuus tapahtumien kulusta ja järjestyksestä hämmentää, ja kun lopussa Taneli Mäkelän varmalla ja karhealla läsnäololla tulkitsema nimihahmo käpertyy sairaalan vuoteelle, tarinan kaari laskeutuu lohduttomaan loppuunsa. Yksi ihminen, kokonainen elämä.
Mikko Koukin ohjaus jättää paljon tilaa tekstille ja näyttelijöille, joista Mäkelän ohella Minna Hämäläisen isänsä tilasta huolestunut tytär nousee vahvasti esille. Kohtauksesta toiseen siirrytään liikkuvia seinälavasteita (Jani Uljas) työntäen, viitteenomaisen ääniympäristön (Tuomas Rissanen) tukemana.
Omaan olemiseensa (ja olemattomuuteensa) tuskastunut päähenkilö on Zellerin näytelmässä kuin jumalten julmien oikkujen kohteeksi joutunut pelinappula, ei pelkkä uhri, mutta ei siltikään muuta kuin avuttomuutensa kanssa tuskaileva protagonisti. Aivojen syövereistä löytyy vielä irrallisia palasia eletystä elämästä ja kadonneista unelmista, mutta tekojen tasolla keskitytään enää murehtimaan toistuvasti katoavan rannekellon kohtaloa. Zellerin Isä on klassinen tragedia yksinäisyydestä, murheesta, josta ei enää kukaan nouse.
 |
| Kuva. Otto-Ville Väätäinen |
Kommentit
Lähetä kommentti