Tekstit syntyvät teksteistä, toisten tekstien ja tarinoiden päälle.
Antiikin aikana ja keskiajalla satunnaiset kirjoittajat joutuivat materiaalipulassa joskus raaputtamaan tai pesemään vanhan tekstin uuden tieltä. Monessa tapauksessa pergamentille tai papyrukselle laadittu alkuperäinen kirjoitus jäi kuitenkin osittain näkyville. Vanhempi teksti häämötti uuden alta kuin kummitellakseen jälkipolville.
Päällekirjoitus eli palimpsesti on sittemmin omaksuttu osaksi kirjallisuuden teoriaa, missä sillä viitataan teosten moniin merkitystasoihin.
Turun kaupunginteatterin Hildur on dramatisointi Satu Rämön kolmesta, vuosina 2022-24 ilmestyneistä Islantiin sijoittuvista rikosromaaneista. Romaanit ovat luettavissa itsenäisinä kokonaisuuksina, vaikka niitä sitoo yhtenäinen tarinakehys. Satu Rasila on laatinut näytelmän käsikirjoituksen, rohkean sovituksen alkuperäistä tekstiä hyödyntäen, mutta myös juonta vapaasti muunnellen. Teatterin lavalla Hildur on näin Rämön romaanien palimpsesti, jonka alta on luettavissa, tässä tapauksessa aistittavissa se, mistä kaikki sai alkunsa.
Anne Rautiaisen ohjaama esitys on saanut lehdistössä ristiriitaisen vastaanoton. Se, mikä Turun Sanomien kriitikolle on "pelkistettyä tyylikkyyttä", tuntuu pääkaupunkiseudun arvostelijasta "resurssien tuhlaukselta". Kolmas pahoittelee, kun sovituksesta ei tullut "kirjan veroisesti vetävää teatteriviihdettä". Moni arvelee, että kahteen tuntiin näyttämölle on ahdettu liikaa vähän kaikkea. Turku tyhjentää potentiaalisen pankin kertarysäyksellä.
Kun näytelmään pohjautuvien alkuperäisteosten kappalemyynti on vuositasolla (2023) lähes 330 000, kaikki haluavat osansa. Hildur on ilmiö 2020-luvun suomalaisella kirjakentällä, ehkä myös aikamme kuva, mutta aivan varmasti jotakin sellaista, jota kutistuva kirja-ala on kaivannut, vaikka ei ole ehkä tiennyt kaipaavansa. Rämön äänikirjojen kuuntelijoita on toki enemmän kuin painettujen kirjojen lukijoita, mutta Turun produktion ansiosta kirjoilla on nyt myös katselijansa.
Teatteriesityksenä Hildur tasapainoilee kuin näytelmän päähenkilö Hildur (Asta Sveholm) näyttämöä hallitsevan 12-metrisen "sipsin", "siiven" tai "aallon" laella - horjuu, huojuu vaan ei tipahda. Esityksen audiovisuaalinen maailma on komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, hieman samaan tapaan kuin vuoden takainen näyttämösovitus Jussi Marttilan romaanista Veden varaan. Mutta myös ongelmat ovat yhtäläiset: videoprojisointien, spottien ja ämyristä ärhentelevien tehosteiden rinnalla puhe kaikuu kuin kuuroille korville ja esityksen energia väsähtää. Yksittäisiin kohtauksiin sisällytetyt toiminnalliset viittaukset (vimmainen naruhyppy, hyperventilaatio) päähenkilön traumaattiseen menneisyyteen tulevat ja menevät vailla yhteyttä etualalla kulkevaan pääjuoneen.
Näinkin laajalti suositun teos-sarjan siirtäminen uuteen taideformaattiin on aina riskialtista. Katsojien odotusarvo heittelee kuin viitekorko; missä kulkee uskollisen ja usko(ma)ttoman sovituksen raja? Turun versio on jotakin tuolta väliltä. Alkuperäistarinasta on pyyhkäisty jotakin pois, jätetty kuitenkin keskeiset henkilöt ja tapahtumat paikalleen, mutta kirjoitettu uusi murhatarina tapahtumien käänteitä selittämään. Rasilan alta pilkistää tunnistettavasti Rämö. Katsoja voi tehdä valinnan kumman puolesta liputtaa, moni varmasti molempien.
Tekstien maailma on avara ja loputon, niin jatkuvuuden kannalta kuin syvyyssuunnassa. Hyvä niin.
 |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen |
Kommentit
Lähetä kommentti