Pasi Lampelan uutuusnäytelmästä löytyy pikainen viittaus raamattuun ja kertomukseen Kainin merkistä. Tarinan mukaan Kain surmasi veljensä Aabelin, jolloin Jumala asetti hänelle rangaistuksen. Velisurmaajan tuomiona oli vaeltaa hylkiönä maan päällä, vailla rauhaa ja paikkaa ihmisyhteisössä. Kainiin lyöty merkki on kuin stigma, jota muut, niin ystävät kuin viholliset, kavahtavat.
Huumeyksikön entisen päällikön Jari Aarnion tapaus on toiminut Lampelan Päällikkö-näytelmän inspiraationa. Tarinallinen kehys on tuttua tosielämän draamaa, josta on ammennettu aiemmin uutispuuron ohella sekä tietokirja että televisiosarja (Keisari Aarnio, 2018). Siksi uskomaton ja valitettavasti myös meitä ulkopuolisia viihdyttävä kertomus poliisimiehen jyrkästä syöksykierteestä on ollut.
Päällikkö on näytelmä korruptiosta, rahasta, kulissien ylläpitämisestä ja unelmista, joiden saavuttaminen pyhittää kaikki keinot. Huumepoliisi Kalle Hammarilla (Sami Lalou) on asema, mainetta ja rahaa, paitsi viimeksi mainittua pitäisi olla enemmän. Houkutus hyödyntää uran varrella eteen tulleita rikollisia verkostoja on suuri.
Kovin tuttuja tarinanpolkuja näytelmässä näin kuljetaan. Lampelan käsikirjoittama ja ohjaama esitys Turussa etenee kuin klassinen tragedia, jossa sankarin hybris johtaa tuhoisiin seurauksiin. Niin Hammarin vaimo (Asta Sveholm) kuin tämän lähellä toimivat ihmiset asianajasta (Minna Hämäläinen) rikollisiin (Antti Reini, Miia Selin, Markus Ilkka Uolevi) haastavat kukin omalla tavallaan päähenkilön pyrkimyksiä. Juonitasolla jouhevasti etenevän draaman suvantokohdat asettuvat kamarinäytelmälle tyypillisesti eri kokoonpanoissa käytäviin keskusteluihin, joissa on tosin mukana enemmän verbaalista nokkapokkaa kuin aatteellista tai syvällistä moraalikisailua.
Päällikkö on omanlaisensa sekoitus vakavaa aihetta, rikostarinaa ja kevyttä tarinointia laitapuolen kulkijoista. Tietyllä tavalla Kainin merkki on piirretty näiden kaikkien otsaan. Vankilasta vapautuva rikollispomo (jota Reini esittää vahvan eleettömällä läsnäololla) jatkaa tahtomattaankin kyseenalaista uraansa myös vapaudessa, pikkurikollisten unelmat ovat puolestaan kuorrutetut niin sakealla hattaralla, että niiden sisältä ei löydy höttöä tukevampaa einestä. Hämäläisen roolittama asianajaja on taivuttanut itsensä ihmissuhdelimboon, josta jaloilleen nousu on vastoin kaikkia mahdollisia todennäköisyyksiä.
Lampelan näytelmän aihepiiri tekee siitä hieman etäännyttävän esityksen. Hammarin lipsuminen rikoksen tielle on näyttämöteknisesti sujuva, mutta muilta osin päähenkilön luisua voi seurata turvallisesti penkkiin upottautuen. Rikolliset viihtyvät paremmin olo- kuin makuuhuoneessa - unista puhumattakaan. Mikä on toisaalta ihan hyvä sekin.
Kommentit
Lähetä kommentti