Romaanin historiasta tunnemme kirjeromaanin muodon, jossa tapahtumia kuvataan kirjeenkirjoittajan tai kirjeitä toisilleen kirjoittavien kautta. Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) on yksi tunnetuimmista esimerkeistä lajityypistä, joka on nykyaikaan tultaessa liudentunut osaksi proosakerronnan moninaisuutta. Nykykirjallisuuden sähköpostiviesteistä rakentuvat romaanit ovat yksi muunnelma tästä.
Teatterin lavalla on esitetty lukudraamoja, joissa pääosassa on näyttelijätyön tai näyttämöllepanon sijasta luettava teksti, mutta amerikkalaisen A. R. Gurneyn (1930-2017) Love Letters (1988) on jotakin muuta. Siinäkin keskitytään tekstiin, mutta eläytyminen tai tekstin ulkoa oppiminen kuuluu vähemmän suositeltaviin toimenpiteisiin. Kahdelle näyttelijälle kirjoitettu näytelmä on hieman kuin epäortodoksinen versio kaikesta siitä, mitä me olemme ymmärtäneet teatterin olevan.
Suomessa Gurneyn Rakkauskirjeitä kiertää eri teatteritaloja kahden tunnetun näyttelijän voimin. Seela Sella ja Esko Roine ovat lukeneet roolihenkilöidensä toisilleen kirjoittamia kirjeitä vuodesta 2019 ja jatkavat edelleen luentaansa. Tämän vuoden puolella vierailulla on jo oltu Turun kaupunginteatterissa (31.1.), seuraavina vuorossa muun muassa Riihimäki, Sipoo, Vantaa ja Kouvola.
Esityksessä ei siis tapahdu mitään. On vain kaksi näyttelijää, jotka istuvat esityksen ajan kumpikin oman kirjoituspöydän takana. Toiminta on kuulijan mieleen takertuvissa mielikuvissa. Vajaaseen kahteen tuntiin mahtuu viitisenkymmentä vuotta kirjeitä toisilleen kirjoittavien ystävien elämää käänteineen. Koulu- ja teinivuodet, ensirakkaudet, kasvuvuosien kivut, avioliitot ja -erot, ihmissuhteiden karikot, onnenhetket, ongelmat ja ikuinen ystävyys, joka lienee ollut sitä oikeata rakkautta vailla tunnustusta. Kun näytelmän viimeinen kirje luetaan, sen kirjoittaja tietää lukijansa ja sielunkumppaninsa häipyneen iäksi.
Kirje on kirjallisen keskustelun yksi muoto, joka näyttämöllä esitettynä muuntuu intiimistä ajatuksenvaihdosta joksikin muuksi, minuuden performanssiksi, yleisölle esitettäväksi. Gurneyn näytelmässä roolihenkilöiden (Melissa Gardner ja Andrew Makepeace Ladd III) persoonallisuudet tulevat näytille ja luovat ympärilleen merkitystä. Sosiaaliset ja yhteiskunnalliset voimasuhteet ja niitä mukailevat tai vastustavat yksilölliset roolit heräävät henkiin kirjeissä, joita äkkipikainen ja sovinnaisuuksia vastaan rimpuileva Melissa tai mukautuvaisempi Andrew toisilleen jakavat. Yksityisestä tulee näin yleistä, subjektiivisesta jotakin muuta, joka on auttanut näytelmän menestystä myös maailmalla. Niin tässä kuin Gurneyn muissakin näytelmissä kohteena ovat hyvin toimeentulevat ihmiset, tuo valkoinen keskiluokka, joka elää 1900-luvun Yhdysvalloissa taloudellisesti huoletonta mutta myös joltisenkin sielutonta elämää.
Saattaa olla, että ilman Rakkauskirjeiden ympärillä leijuvaa tähtipölyä Gurneyn näytelmällä ei olisi aivan samaa nostetta. Suomessa Seela Sella ja Esko Roine ovat teatterin legendoja, jotka täyttävät salin kuin salin pelkällä olemassaolollaan. Broadwaylla ja Off-Broadwaylla samojen kirjeiden kirjoittajien nahkoihin ovat asettuneet lukuisat tunnetut nimet, sellaiset kuin Kathleen Turner, William Hurt, George Segal, Julie Harris, Mia Farrow, Sigourney Weaver, Alec Baldwin, Charlton Heston, Elizabeth Taylor tai Martin Sheen. Reilu pari vuotta sitten näytelmää esitettiin taasen New Yorkissa, lukijoina ensimmäisen viikon aikana Laura Benanti ja Matthew Broderick.
Syystä tai toisesta Garneyn näytelmän toteutukseen Suomessa liittyy poikkeama, joka tuntuu hieman ristiriitaiselta suhteessa näytelmän kokeellisuutta korostavaan esitysmuotoon. Rakkauskirjeiden lähtökohtana on näytelmän kirjoittajan mukaan pyrkimys välttää liiallista teatterimaisuutta. Esittäjien ei pidä esittää kirjeiden kirjoittajia eikä eläytyä näiden tunteisiin, ei edes ottaa toisiinsa katsekontaktia. He ovat ainoastaan kirjeiden lukijoita. Luottakaa tekstiin, se kantaa kyllä, kuuluu yksi näytelmän ohjeistuksista.
Siksi Rakkauskirjeitä esitetäänkin yleensä vaihtuvilla näyttelijöillä. Näytelmä saattaa toki pysähtyä viikoiksi tai kuukausiksi paikkakunnalle, mutta erityistä ennakkoharjoittelua se ei esiintyjiltään vaadi eikä repliikkien opettelua. Kukin tähtipariskunta tuo mukanaan oman parituntisen loisteensa keskittyen kuitenkin vain kirjeisiin, mikä tekee siitä myös täydellisen näytelmän kiireisille näyttelijöille. Tai kuten Brian Dennehy, yksi produktioon osallistujista aikoinaan totesi: "Tämän pelkistetympää ei teatteri voi olla, ja silti siihen sisältyy koko elämä. Ensirakkaus, menetetyt mahdollisuudet, menetetty elämä, menetetty rakkaus... Kaunis näytelmä, eikä muuta tarvitse tehdä kuin puhua."
Sellan ja Roineen karisma kantaa hyvin esityksestä toiseen, epäilemättä. Mutta jotakin toisaikaista, ehkä ei teatterin mutta kyseisen näytelmän henkeen kuulumatonta sävyä tuonee ilta illan perään tapahtuva toisto. Kertaus kun on opintojen äiti.
Kommentit
Lähetä kommentti