Jos uskomme Sartrea (ja miksipä emme uskoisi), kirjallisuuden tehtävänä on paljastaa maailma ja muuttaa sitä. Yhdessä kirjailijan kanssa meillä lukijoilla on vastuu muokata maailmaa paremmaksi. Kirjat ovat tahtomme tulkkeja.
Sartre ilmaisi ajatuksensa toisen maailmansodan jälkimainingeissa, siis hyvän aikaa sitten. Paljon on tuosta vettä virrannut Seinessä ja toisaallakin ja kirjoista on tullut yksi kulutushyödyke muiden rinnalla. Ei maailmaa ole tosin ennenkään kirjoittamalla tai kirjoilla muutettu, vielä vähemmän tänään, kun kirjallisuuden iltarusko häämöttää hiipuvana valonsäteenä taivaanrannassa.
Tämänkaltaisista pessimistisistä asetelmista Kari Hotakaisen näytelmä Kirjamessut ottaa virtansa ja saattaa meidät yleisöksi kirjailijahaastatteluun, joka menee kohta päin helvettiä. Näytelmän alaotsikon voi tulkita myös kirjaimellisesti; kirjojen messutaivaasta pudotaan ryminällä manalaan, jossa Jumalakin on mukautunut uuteen markkinatilanteeseen, luopunut kirjoitetusta sanasta ja ilmestyy halukkaille nyt vain äänikirjan muodossa.
Hotakaisen jeremiadi kirjan ja kirjallisuuden, miksei myös kirjoittamisen ja lukemisen tulevaisuudesta on ilmestynyt Siltalan kustantamana myös painettuna (sic!) kirjana, mutta tunnetaan varmasti parhaiten Suomen Komediateatterin esityksenä. Näytelmän on ohjannut Anna Dahlman ja kahden hengen draaman rooleissa on syyskuun 2025 ensi-illasta alkaen nähty Ria Kataja ja Pekka Strang. Turun kaupunginteatterin vierailuesitys oli 8.3.2026.
Puolitoistatuntisessa, ilman väliaikaa esitetyssä näytelmässä tartutaan kipakan tiukalla otteella lukuisiin kirja-alan kipupisteisiin alkaen kirjailijan ammatillisesta vastuusta ja rehellisyydestä aina kustannusmaailman laskelmallisuuteen, markkinavetoisuuteen ja kirjallisuuden nykytilan ihmettelyyn. Aivan kuten Hotakainen näytelmän henkilön suulla määrittelee: "Tunteita ja mielipiteitä. Tuoksuja ja tunnelmia. Niistä on nykykirjallisuus tehty."
Osansa saavat kirjailijoiden ohella myös kustantajat, kriitikot ja lukijat. Toimittajan ja kirjailijan kaksintaistelu keskeytyy ajoittain messukeskuksen absurdeihin kuulutuksiin, tähän tapaan: "Hyvät kirjamessuvieraat: Edith- Södergran -lavalla nyt ainutlaatuinen mahdollisuus koskettaa kahta runoilijaa turvatussa ilmapiirissä. Heitä voi koskettaa selästä sensitiivisen tarkkailijan läsnä ollessa. Älkää jättäkö tätä kaunista mahdollisuutta käyttämättä! Tämä on viimeinen kerta, kun runoilijoita esiintyy kirjamessuilla."
Hotakaisen näkymä kirjallisuuden nykytilaan on synkkä ja kaikessa irvokkuudessankin hupaisa. Toisiansa säälimättä ruotiva parivaljakko repii haavat auki ja siinä sivussa paljastaa meille sisimpänsä. Kirjallista maailmaa viedään kuin litran mittaa eikä ketään säästetä. Ei kirjallisuudesta eikä ainakaan kirjailijoista ole tämän perusteella totta tosiaan minkään muutoksen tekijäksi!
Niin toteavan kyyninen, jopa alakuloinen kuin Hotakaisen näytelmän sanoma tuntuu olevan, kirjoitetun sanan siirtyminen näyttämölle liudentaa sen pahimpia synkistelyitä. Kirjamessut kaivautuu tekstin sisälle ja lausumattomiin väleihin, joista avautuu komedian kestävä pelikenttä. Katajan ja Strangin yhteistyö on nautinnollista seurattavaa, keskinäinen rytmitys toimii eikä yhteys näytelmän perusvireeseen katoa. Se mikä luettuna saattaa tuntua surulliselta, voi harkittujen painotusten, taukojen ja sävyjen kautta näyttäytyä puhuttuna jopa hauskalta. Sarkasmi ja ironia auttavat, kun kukaan muu ei.
Hotakaisen näytelmästä voi itse asiassa löytää myös meitä lukijoita lohduttavan tekijän, ehkä pienen, mutta silti. Kun näytelmässä toisiaan vastaan asettautuvat pelurit lopussa oivaltavat inhimilliset puutteensa, heistä kuoriutuu esiin se jokin, joka meitä tarinoissa kiehtoo - väsymätön usko siihen, miten kiinnostavia me ihmiset kaikista puutteistamme huolimatta olemme.
Kommentit
Lähetä kommentti