T. S. Eliotin runossa Ontot miehet todetaan maailman loppuvan "ei paukahtaen vaan kitisten". Viimeisiä hetkiä vietetään myös Samuel Beckettin näytelmässä Leikin loppu, jossa ympäristö on muuttunut autioksi ja tyhjäksi jättömaaksi. Turussa vieraillut esitys oli Teatteri Siperian ja Kansallisteatterin yhteistuotanto.
Eliotin runo sai julkaistun muotonsa 1925, reilu kolmisenkymmentä vuotta ennen Beckettin näytelmän ensi-iltaa 1957. Mutta jos kaiken päättymistä ilmentävän runon taustalla häilyy maailmansota kaikkine kauhuineen, löytyvät sodan aiheuttamat pessimistiset tuntemukset myös Beckettin näytelmästä. Myrkkykaasut ovat matkan varrella vaihtuneet atomipommiin, mutta totaalisen tuhon äärellä ollaan yhtä kaikki.
Kaikki tulee päättymään tuskastuttavan kituliaasti, marinaan ja vikinään.
Beckettin näytelmän alkuperäinen nimi, Endgame, viittaa shakkipelin loppuvaiheeseen, jossa laudalla on jäljellä enää muutama nappula. Pelissä eletään siis ratkaisun hetkiä. Beckettin näytelmää hallitsee, pelin tavoin, kuninkaan kaltainen (ehkä itsensä myös sellaiseksi tunteva) hahmo, joka on tässä kuitenkin pyörätuoliin sidottu, sokea ja katkera rampa. Lukuisat vaivat eivät kuitenkaan estä häntä juoksuttamasta ja tölväisemästä palvelijaansa. Vanhenevan miehen lähellä, roskalaatikoihin kätkeytyneinä ovat hänen dementoituneet vanhempansa, jotka kärkkyvät ruuan tähteitä pakotettuina kuuntelemaan poikansa jaarituksia menneestä elämästä.
Kuten Beckettin Huomenna hän tulee (1953) myös Leikin loppu luetaan absurdin teatterin klassikoihin. Näytelmistä löytyy myös samankaltaisuuksia, kuten minimalistinen juoni, suppea henkilömäärä, kohtausten ja tapahtumien toistuvuus sekä henkilöiden välisiin suhteisiin liittyvät hyväksikäytön, alistamisen ja henkilökohtaisten solvausten hyöky. Ihmiset puhuvat yhtä ja tekevät toista, näytelmissä odotetaan jonkun saapuvan tai jotakin tulevaksi. Mitään ei viedä missään vaiheessa loppuun. Keskeneräisyys, keskentekoisuus, puolinaisuus on kaikkialla läsnä.
Nauru, jos sitä Beckettillä on, on usein viiltävää, kolhoa ja katkeraa.
Kaiken tämän alla kulkee myös melankolinen pohjavire, kuin heikkona muistutuksena ihmisen ja inhimillisyyden parhaimmista puolista. Leikin lopussa sokea ja kohtaloonsa väsynyt Hamm yrittää toistuvasti jatkaa aiemmin keskeytynyttä tarinaansa jo katoamaan tuomituista muistoista ja kohtaamisista. Mutta nekin jäävät vain katkelmiksi ja päätyvät välinpitämättömyyden ja kolhon todellisuuden jyräämäksi.
Beckettin näyttämökieli on haastavaa, kuten merkityksellisyyden löytäminen merkityksettömästä vain voi olla. Siksi se myös aukeaa niin moneen suuntaan ja on ollut alttiina loputtomalle määrälle erilaisia tulkintoja. Theodor Adorno löysi 60-luvun alussa yhtymäkohtia Beckettin Leikin lopun ja Shakespearen Hamletin välille. Edellisen päähenkilön nimeen (Hamm) kätkeytyy Adornon mukaan viittaus tai muistuma jälkimmäisestä, ja molemmista näytelmistä säteilee päähenkilöiden pyrkimys piiloutua tyhjyyden kokemuksesta, kauhun tunteesta, jonka olemassaolon tarkoituksettomuus aiheuttaa. Beckettin hahmojen mieltä vailla olevat keskustelut tai Hamletin tuntema ahdistus tai fiksautuminen kostoon kuvastavat tilannetta, jossa ihmisen sisäisen kokemuksen ja ulkoisen olemuksen välille on auennut ylittämätön railo.
Adornon muistiinmerkinnät - tai "yritykset", millä nimellä hän itse niitä kutsui - Beckettin näytelmästä eivät aikoinaan vakuuttaneet kirjailijaa itseään. Kuunneltuaan tutkijan seminaariesitelmää aikansa hän murahti vieressään istuvalle jotakin edistyksellisestä tieteestä ja professoreiden tavasta tehdä sen nimissä omia virhetulkintojaan.
Mutta kaikesta epämääräisestä epäilystä huolimatta Beckettin näkeminen näyttämöllä on aina virkistävää ja tapaus jo itsessään. Teatteri Siperian vierailu Turussa oli sitä ja jätti asiaankuuluvasti myös lukuisia vastaamattomia kysymyksiä ilmaan väreilemään.
Heikki Huttu-Hiltusen ohjaama ja työryhmän (Bakr Hasan, Pekka Heikkinen, Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen) toteuttama esitys noudatti - kuten tuleekin - tarkalleen Beckettin esitykselle antamia reunaehtoja. Ainoastaan roolitukseen oli tuotu tuoreita ulkoteatterillisia elementtejä, joiden kautta näytelmään luikahti kuin takaovesta (ja varkain) siihen kirjoittamatonta materiaalia.
Halvaantunutta Hammia esittävä Pekka Heikkinen halvaantui aikoinaan liikenneonnettomuuden seurauksena ja tämän palvelijaa esittävä Bakr Hasan on saapunut Suomeen pakolaisena. Näinkin voidaan koetella toden ja leikin, elämän ja teatterin rajoja.
Teatteri Siperian tulkinta laajentaa näytelmän apokalyptista asetelmaa maahanmuuton erityiskysymyksiin ja maanosamme kolonialistiseen perintöön. Beckettin käsittelemien valtasuhteiden dynamiikka ottaa uusia kierroksia.
Kommentit
Lähetä kommentti